Paratiisista karkoitus

Nyt se tuli, karkoitus paratiisista. Niinkuin kirjassa "Naiset, jotka kulkevat susien kanssa" todetaan, että elämä on jatkuvaa elämä-kuolema-elämä-kuolema jatkumoa. Nyt olis tilauksessa taas elämä.  Paratiisi on pimennyt. Joka toinen päivä on lunta maassa valaisten paratiisia. Seuraavana päivänä lumi sulaa ja taas pimeys ja hämäryys laskee  tumman verhonsa kaiken päälle. Ohuella sohjolumella näkyy ahneiden ja ahkerien oravien käpälänjälkiä ristiin rastiin pihamaalla. Toivekkaana ne saapuvat joka aamu portaille tassut rukousasennossa :"Olisiko vähän pähkinöitä"? -Sydän heltyy pienen luontokappaleen edessä. Kourallinen pähkinöitä lentää portailta pihamaalle ja pikkuiset rientävät niitä kilvan keräämään. Mitenkähän pikkuraukat selviävät talvesta?

Emäntä on ollut laiska ja voimaton. Pihalla lojuu kastelukannuja, kottikärryt, haravoita ja paljon muuta, jotka olisi pitänyt laittaa talviteloille. Ei ole jaksanut, vaikka aikaa kyllä on ollut. Huvimaja on kyllä valaistu lämpimän keltaisilla valoilla ja tuijassa on jouluvalot. Vielä, kun jaksaisi laittaa portinpielen lyhtyyn kynttilän - pienet valopilkut pimeässä. Sisällä kodissa on kuitenkin kodikasta ja turvallista. Tuli pönttöuunissa ja puuhellalla lohduttaa ja lämmittää. Tuleen tuijottaminen tyhjentää pään ja ajatukset. Pieni hetki helpotusta tuskaan ja ikävään.

Myös paratiisi pään sisällä on pimennyt. Ajatukset kiertää kehää, kuin yöperhonen valonlähteen ympärillä. Mistä valoa tähän ikävään?  Monet sanovat, että marraskuu on kuukausista pahin. Ennen en ole vajonnut marraskuun pimeään näin syvälle. Asiat ovat olleet aina suhteellisen hyvin. Perusluonteen positiivuus on aina suojannut. Nyt on toisin.

Ihmisen yksinäisyys on tappava tauti. Mietin miten heille käy, joilla ei ole ketään. Jokin aika sitten kuulin kuinka ystäväni kaveri oli tehnyt ratkaisunsa ja hypännyt kuolemaansa kuudennesta kerroksesta. Hänellä ei ollut ketään ja toisaalta itse piti myös ihmiset kaukana itsestään. Niin surullista, jos ei ole ketään. On ihmisiä, joilla syystä tai toisesta ei ole kykyä olla ystävä/tuntea  ystävyyttä. Voi vain kuvitella sitä tyhjyyttä sisällänsä.

Minulla on monta ystävää. Ei ole parasta ystävää. En mitenkään voi laittaa ystäviäni arvojärjestykseen. Kaikilla on oma paikkansa. Minulla on vain rakkaita ystäviä ja niitäkin vain muutama. Sitten on vielä ystäviä ja runsaasti kavereita. Se on se, kun asunut kauan samalla paikkakunnalla vuosikymmeniä ja  tavannut työn puolesta kymmeniä ja kymmeniä ihmisiä vuosittain. Aina joskus löytyy helmi.

Ystävyyden maljat, juotu 😊

Tällainen suru ja huoli ei ole vielä minua koskaan kohdannut. Onhan niitä haavoja matkan varrella tullut, ja umpeutuneet arviksi, joista on vain vahvistunut. Silti en vieläkään koveta itseäni, vaan aion olla sama avoin ja haavoittumiselle altis. Muutenkaan en voi elää.

Näissä elämän vastatuulissa ystävyys punnitaan. Kuka jää pitämään kädestä, kun ojennat vapisevan kätesi? Kuka tulee ja jakaa taakkasi, ja puolittaa sen? Kuka tulee, katsoo sinua ja halaa lujaa ja pitkään? Kuka itkee kanssasi?-- Tähän kriisiin minulla oli mahdollisuus saada aika ammattiauttajalle, psykologille. Hetken sitä harkitsin. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että en tarvitse sitä. Ystäväni ovat hoidelleet sen pestin.  Onnekas olen. Minusta on pidetty hyvää huolta näiden kolmen kuukauden aikana. Kiitos teille. -Precious life, precious friends 💖

Kädet ovat sydämen jatke

Rakastan käsiä. Lasten pieniä käsiä, naisten siroja käsiä ja miesten isoja käsiä. No, voi naisella olla isotkin kädet, mutta pienet kädet miehellä pistää miettimään. Eniten tietenkin rakastan omia käsiäni. Olen aina ollut huolissani käsistäni, että niille ei tapahtuisi mitään pahaa. Olen aina pelännyt koneita, joissa käsille voisi tapahtua jotain. Vasta muutama vuosi sitten ostin sähköisen pienoislehtisahan. Oli tarkoitus alkaa tehdä nukkekodin kalusteita. No niitä en ole saanut aikaiseksi, mutta paljon muuta kylläkin. En pelkää enää koneita. Luotan siihen, että osaan. Kädet ovat tallella ja toimivat.

 Käteni ovat isohkot, ja keskisormet ovat vinot pikkusormeen päin.  Näen käsissäni isäni kädet. Isällä oli isot, päivettyneet kädet. Hän usein nosti kätensä näkyville ja sanoi, että näillä käsillä on tehty lapsena raskasta työtä. Mikä ei ollut totta. Minäkin olen usein sanonut, että näillä käsillä on tehty lapsena raskasta työtä. No, ei todellakaan. Käsissäni on voimaa, ja niissä on myös herkkyyttä. Käteni elävät aikalailla omaa elämäänsä. Aina en edes huomaa, että käteni koskettaa toista. Kosketus on minulle hyvin tärkeää ja se tulee yleensä ihan selkäytimestä ja liikkuvat yhtä tunteiden kanssa. Monet tunteet tuntuvat erilaisina tuntemuksina. Esim.pelko saa kädet ja ranteet tuntumaan heikoilta.

Isäni kädet

Käsipuolena on todella vaikea elää ja toimia. Joulun välipäivinä mursin oikean olkapään tajusin mihin kaikkeen tarvitaan molempia käsiä; kirjoittaminen, maalaaminen, huilun soittaminen, kenkien solmiminen, hiusten laittaminen syherölle, pukeutuminen, peseytyminen, autolla ajaminen. Lista on loputon.

Kuvasin syksyn aikana muutamia käsiä ja pyysin kertomaan, mitä käsillä on tehty:

Mies 80 vuotta

Näillä käsillä on veistetty, viilattu, asennettu, ammuttu, kirjoitettu, nostettu painoja, heilutettu nuijaa, ongittu, ravustettu, ajettu autoa, soudettu, huovattu, nostettu lasia, skoolattu, hyväilty,  kapaloitu vauvaa ja pesty pyllyä sekä silitetty kissaa, koiraa ja vaatteita.

Nainen 64 vuotta

Näillä käsillä on syöty, juotu,  hoidettu vauvaa, rakastettu, halattu, virkattu, pelattu, voimisteltu, istutettu kukkia, soitettu puhelimella, leivottu kakkuja, tehty ruokaa, siivottu, tiskattu, kirjoitettu, piirretty, askarreltu, pukeuduttu, kudottu ja taiteiltu.

Tyttö 7 vuotta

Näillä käsillä on silitetty kissaa, piirretty, askarreltu, pelattu, ommeltu, kudottu, virkattu, syöty, leikitty, pesty pyykkiä, leivottu kakkua, tehty ruokaa, tiskattu, imuroitu, siivottu. -Ja mitä kaikkea näillä käsillä vielä tehdäänkin.

Oma käteni. Joskus minun pitää muistaa turvaväli 😀

Ja mitäs minun käsillä on tehty. On tehty hyvää ja joskus pahaakin. No pahasta on jo pitkä aika. Käsilläni on kirjoitettu, maalattu, soitettu melodikaa ja huilua, piirretty, hoidettu vauvaa, pidelty sylissä, niistetty neniä, puettu vaatteita, silitetty kissaa, poskea ja toista kättä, tartuttu käteen, kutitettu, hyväilty. Käsilläni on lapioitu, kaivettu maata, istutettu kasveja, kerätty satoa, poimittu marjoja, kukkia, kiviä ja sieniä.  Niin, onhan niillä joskus siivottukin. 

Jatkuu...

Näin minusta tuli tyttö

Caitlin Moranin kirjasta:"Näin minusta tuli tyttö" luku 24. Kaikille kasvavien tyttöjen äideille, tuleville naisille ja ihanille varttuneille naisille. (Passaa myös pojille ja miehille.):

Mitä pitää tehdä, kun on rakentanut itsensä - ja sitten huomaa, että on käyttänyt ihan vääriä rakennuspalikoita?

Palikkatornit kaadetaan ja aloitetaan alusta. Se on teinivuosiksi annettu tehtävä - pitää rakentaa ja purkaa ja sitten taas rakentaa, kerta kerran jälkeen uudestaan, loputtomasti, ihan kuin kaupunki nopeutetussa filmissä, se kohoaa nousukaudella tai tuhoutuu sodassa. Uusia versioita pitää kehittää loputtomasto ja pelottomasti- koko ajan pitää pistää kaikki peliin, ja vaikka häviää kaiken, pitää aina ottaa uusi riski, uudestaan ja uudestaan. Uusi versio, uusi versio, uusi versio.

Neljätoistavuotiaalle ei kerrota tätä, sillä ne, joiden pitäisi opastaa elämässä, ovat omat vanhemmat - juuri ne ihmiset, jotka rakensivat sen version, johon olet niin täysin tyytymätön. He tekivät oman mielensä mukaisen version. He tekivät sellaisen version, jota he itse tarvitsevat.  He muovasivat sinut oman tietämyksensä nojalla ja rakkaudesta - siksi he eivät kykene näkemään, mitä sinä et ole: kaikkia niitä aukkoja, joiden tunnet jättävän sinut suojattomaksi. Sinun  sukupolvesi voi kuvitella edessään olevat mahdollisuudet, mutta heille sellaisia ei ollut olemassakaan. He ovat tehneet parhaansa heille tutun ja käsillä olevan silloisen teknologian avulla - nyt kuitenkin kaikki riippuu sinusta, sinun omasta urheasta tulevaisuudestasi, ja sinun on tehtävä parhaasi niistä aineista, joita on käytettävissä. Rabindranath Tagore antoi vanhemmille neuvon: "Älä rajoita lasta oman tietosi nojalla, sillä hän syntyi toisena aikana."

Niin jokainen astuu maailmaansa ja yrittää löytää ne asiat, jotka ovat itselle käyttökelpoisimpia. Omat aseet. Omat työkalut. Omat onnenkalut. Voi löytää sen levyn, runon tai kuvan tytöstä, jonka kiinnittää seinälle ja sanoo: "Tämä tyttö. Yritän olla hän. Yritän olla hän - mutta tässä ja nyt. Sitten tarkkailee, miten toiset ihmiset liikkuvat ja puhuvat, ja heiltä varastaa pieniä palasia - kaikesta, mitä käsiinsä saa, voi rakentaa kollaasin itsestään. Olet kuin robotti Numero 5 elokuvasta Robotti rakastuu, joka huutaa: "Lisätkää syöttöä! Tarvitsen lisää syöttöä!" Ahmit kirjoja, katsot elokuvia ja istut television edessä yrittäen arvata, kuka on edessäsi, ketä heistä tarvitset, kun astut maailmaan - Alexis Carrington Colby laskeutuu alas marmoriportaita; Vihervaaran Anna kannattelee kolhiintunutta matkalaukkuaan; Cathy itkee nummilla; Courtney Love valittaa alushameessaan; Julie Burchill vie ihmisiltä turhat luulot; Grace Jones laulaa "Slave To The Rhytm". Mitkä osat ovat hyödyllisiä? Mistä lopulta kehittyy se tyttö, joka sinä olet?

Tästä kaikesta joutuu suoriutumaan omin neuvoin. Ei ole mitään koulua, jossa oppii olemaan oma itsensä; ei ole linjajohtajaa, joka kannustaa tasaisen varmasti eteenpäin, kohti oikeaa vastausta. Jokainen on oman itsensä kätilö, ja jokainen synnyttää itsensä uudestaan ja uudestaan, yksin, pimeässä huoneessa.

Joskus tuloksena on täysin epäonnistunut versio. On prototyyppejä, joita ei ehdi viedä edes koeajoon, kun jo tajuaa, että Wolverhamptoniin ei sovi kokohaalari ja jättimäinen asenneongelma. Joidenkin versioiden kanssa kokee hetkellisen onnistumisen tunteen - syntyy uusia nopeusennätyksiä ja ihmiset seuraavat menoa ällistyneinä, mutta sitten rakennelma räjähtää kuin Bluebird Coniston Water -järvellä.

Sitten koittaa päivä, jolloin uusi versio saa suudelman, ystäviä. lisää voimaa. Kirjaa sen kaiken muistiinpanoihinsa; valvoo koko yön, hioo ja improvisoi sitä pientä melodianpätkää, joka tuotti tulosta.

Ja vähin erin, pala palalta, syntyy sellainen elinkelpoinen versio itsestä, jota voi hyräillä koko päivän. Löytyy se pieni hiekanjyvä, jonka ympärille helmi alkaa kasvaa. Luonto tekee tehtävänsä ja helmen sisus täyttyy taialla, vaikka itse puuhailisi kaikkea muuta. Se alkaa kasvatuksesta, mutta sitten luonto ottaa ohjat ja ihmisestä alkaa muodostua ehjä, ja lopulta enää ei tarvitse ajatella, kuka kokonaisuudessaan on, sillä siinä vaiheessa on jo toimiva yksilö. Kuluu kymmenen vuotta, eikä kukaan huomaa mitään.

Ja paljon myöhemmin, kun juo viiniä - sillä tässä vaiheessa on kehittynyt aikuiseksi ja juo viiniä - voi ihmetellä omaa aikaansaannostaan. Voi ihmetellä, miten joskus piti niin monia salaisuuksia. Yritti pitää itsensä salassa. Yritti sulautua pimeään. Silloinen versio metelöi, juopotteli, naiskenteli, kulki rajausväri tuhriintuneena, nauroi, viilteli itseään ja panikoi, koska oman itsensä pitäminen piilossa oli niin sietämättömän raskasta.  Vaikka totuus on, että oli ihan samanlainen salaisuus kuin Kuu. Ja yhtä hohtava kaikkien niiden vaatekerrosten alla.

                                                              Precious Life 💖

Nessuno -”ei-kukaan”

Kerronpas pienen tarinan omasta elämästäni ja siitä, kuinka myytit jäävät jonnekin muistin sokkeloihin ja jonain päivänä ilmaantuvat arkikokemuksessa synnyttäen uusia merkityksiä  ja tarinoita.

Kesällä 1978 olin nuori ja viehättäväkin nuori neito. Kesätyöpalkastani sain ostettua itselleni uuden hienon ”Helkama - Kaunotar”- vaihdepyörän. Ajellessani uudella polkupyörälläni aika pian alkoi takanani kuulua miesten ”Kaunotar siinä menee”- huutoja. Kiusaantuneena ylenpalttisesta huomiosta päätin muuttaa pyöräni nimeä. Ostin samanlaista mustaa tarramuovia ja täsmälleen samanlaisella ”fontilla” kirjoitin uuden nimen pyöräni runkoon. Nimi oli nyt ”Nessuno”.

Harharetkillään Odysseus purjehti kyklooppien, yksisilmäisten maahan. Hän joutui miehineen kyklooppien vangiksi luolaan. Odysseuksen nokkeluuden ansiosta suurin osa miehistä pelastui. Kykloopin kysyessä Odysseuksen nimeä, tämä vastasi, että hänen nimensä on ”ei kukaan” (italiaksi nessuno). Odysseus joutui puhkaisemaan kykloopin silmän ja tästä ärtyneenä kyklooppi huusi tovereitaan apuun. Kykloopit kysyivät, että miksi hän herätti heidät keskellä yötä. Haavoittunut kyklooppi vastasi, että   Ei – Kukaan uhkaa henkeäni.  Näin Odysseus pelastui kyklooppien saarelta. 

Pyöräni nimi oli nyt ”Nessuno”. Minäkin halusin olla  ”ei-kukaan”. Viestini oli, että antakaa miehet minun olla rauhassa ja  että en kaipaa niin suunnatonta huomiota itselleni.  Viestiäni ei tosin kukaan tainnut ymmärtää, mutta ”Kaunotar” – huudot loppuivat siihen (niin, että se oli kai sitten se fillari).

Olin aikaisemmin katsonut televisiosta Odysseuksesta kertovan italialaisen tv-sarjan. Vaikka italiankieltä en ollut opiskellutkaan, tuo sana ja merkitys jäivät suurempana ajatuksena jonnekin muistin lokeroihin.

Myöhemmin hankin hienon retkipyörän, mutta vanha kunnon ”Nessuno” palveli menneinä vuosina ”kapakkapyöränä”. Paikalliseen kulttuuriravintolaan tapaamaan tuttaviani ja ystäviäni matkasin rakkaalla ”Nessunollani”. No, baariajat ovat ohi. Suosin pieniä illanistujaisia ystävien kanssa.  Ravintolaympäristö on kuin kyklooppien luola, josta parhaiten pelastuu olemalla ”nessuno – ei kukaan”. Humalaiset ihmiset ovat yksisilmäisiä, sillä tarpeeksi humaltuessaan ihmiset eivät enää kykene älylliseen keskusteluun ja keskustelu polkee paikallaan tai poukkoilee ilman asioiden syvää ja laajaa analysointia. Siksi ravintolaan onkin hyvä mennä ”nessunona” ja varjella hiukan sitä omaa oikeaa ”minää” eli ei kannata astua paljaana kyklooppien luolaan.

                                                  Precious Life 💖

Laiska puutarhuri

Puutarhassani on jonkin verran perennoja ja pensaita, jotka uskollisesti nousevat/kukkivat joka vuosi komeasti, vaikka emäntänä onkin laiska puutarhuri. Puutarha on puolivilli. Luonnonkasveja pukkaa sieltä täältä. Toisia en henno kitkeä ja toiseen puolen vaikuttaa se laiskuus.  Minua ei myöskään viehätä geometria ja liikasiisteys puutarhassa.

Tämä urhea Pioni on kukkapenkkini kaunistus, vuodesta toiseen.

Puutarhassa on vain yksi ns. kukkapenkki. Siinä on käynnissä jatkuva taistelu vuohenputkia vastaan. Tunnustan, olen häviöllä tässä taistelussa. Tiedän, että jotkut ovat voittaneet taistelun jatkuvalla nyppimisellä, mutta minusta ei ole siihen.

Sain kolme vuotta sitten kuvislapsiltani kolme miniruusua. Ne ovat talvehtineet pimeässä perunakellarissa +5 asteessa . Ne eivät ole enää todellakaan miniruusuja. Kukkineet koko kesän.

Tämä taitaa olla nimeltään Kesähortensia (saa korjata,jos ei olekaan).

Palavarakkaus  Neidonruusujen keskellä

Pidän kyllä pihatöistä, mutta kuten sanottu olen laiska; kun nyppiminen ja muu puuhastelu alkaa nyppiin, niin välineet lähes tipahtavat käsistä, ja jäävät niille sijoilleen. Tästä johtuu se, että puutarhavälineet ovat jatkuvasti hukassa. Inhoan etsimistä. Aina välillä tulee sitten ostettua uudet välineet kadonneitten tilalle, kunnes yht'äkkiä esim.oksasaksia onkin kolmin kappalein, kunnes taas kaikki ovat hukassa. Yritän tulla huolellisemmaksi, lupaan.

Neidonruusulla on niin ihana, huumaava ja voimakas tuoksu. Harmi, että melkein aina kun se kukkii, sataa. Kukinnot ja nuput menevät helposti pilalle. Tänä kesänä ei kuitenkaan niin paha. 

Tämä Verenpisara talvehtii myös perunakellarissa. Silläkin on ikää useampi vuosi (ehkä kuusi vuotta). Siitä on moni saanut terveitä ja vahvoja yksilöitä kotipuutarhaansa.

Jasmiini on juuri tällä hetkellä komeassa kukassa. Ja tuoksu on ihana.

Tai voishan se olla Fool's Garden, Lemon Tree. 

Kimalaiset ovat erityisen suojelun alla puutarhassani. Joskus uima-altaasta löytyy kimalaisia. Poimin ne ylös ja asettelen ne aurinkoon kuivumaan. Mikäli on kylmä sää, ja näyttää siltä, että kimalaisystäväni ei tokene, vien ne verannalle ja lämmitän niitä hiustenkuivaajalla. Kun pörisijä virkoaa, saattelen sen lempeästi pihalle. Hätätapauksessa tarjoan kukkasia tai hunajaa/sokerivettä.

Tänä kesänä kimalaiset olivat tehneet pesän puuvajaan. Tarkoitus oli laittaa ulkona kuivuneet klapit vajaan, mutta se nyt siirtyi syksylle. Odotellaan rauhallisesti, että pesimäkausi on ohi.

Orkideani on pysynyt hengissä viisi vuotta. Näillä hoito-ohjeilla olen onnistunut: Kymmenen päivän välein upotan sen ruukkuineen (läpinäkyvä) puoleksi tunniksi veteen. Upotuksen tarpeen näkee myös siitä, että ruukussa olevat juuret ovat harmaahkot. Silloin, kun ei ole kukintaa, annan sille orkidearavinnetta. Myös kaarnanpaloja ruukussa voi uudistaa samalla.

Runoilija Outopäivät-taidefestivaaleilla

Vaatimattomuus kaunistaa- Älä piilota kynttilääsi vakan alle. Siinä on oiva tasapaino. Molempia sopivissa määrin. Suomalaisten sananlaskujen yin ja yang.

Olin viikonloppuna Joutsassa Taidelaitos Haihatuksessa. Osallistuin runokisaan "PoetrySlam". Ajattelin, että ennen en voi kutsua itseäni runoilijaksi, ennenkuin esitän julkisesti omia runojani. Toinen ajatus oli se, että jos en pärjää kisassa, niin olenko vielä tyytyväinen runoihini ja pystynkö seisomaan vielä niiden takana. Hyvältä tuntui, kun menimme ensimmäisen kierroksen jälkeen tauolle ja  takanani istunut mies sanoi minulle: "Olisi ollut oikeusmurha, jos et olisi päässyt jatkoon".

No, en tietenkään voittanut kisaa, mutta en jäänyt viimeiseksikään. Olin siinä puolivälin paikkeilla. Tosin foorumi taisi olla hiukan väärä. Minun edustaamaani genreä ei ollut toista. Kisan voitti nuori poika räp-runoilulla. Hän olikin tosi hyvä ja ansaitsi voittonsa. Hyvin tässä kuitenkin kävi. Voitin itseni. Olen entistä tyytyväisempi omaan runoiluuni ja ehdottomasti jatkan sitä.

Ennen runokisaa oli Croquis-piirustusta. Taidefestivaalien järjestäjät olivat lupautuneet alastonmalleiksi. Nurmikolle kokoontui lähes toistakymmentä piirtäjää, joista suurin osa taisi olla kuvataiteilijoita. Joukossa minä, ensikertalainen. Ystäväni, kuvataiteilijan, rohkaisemana minäkin aloin raapustaan. Vähän kyllä jännitti, pelotti ja hävetti olla todella taitavassa joukossa. No, sain kuitenkin jotain aikaan.

Rohkeasti julkaisen nämä. Kelvollisia minulle.

Tämä syntyi, kun sain aikaa. Ei sekään virheetön ole, mutta kelvollinen. Olen vaan niin toivottoman hidas.

Koko yö meni valvoessa. Kämppis nukahti, mutta minulle ei uni tullut silmään. Lähdinkin sitten yönuotiolle, jossa istuskeli porukkaa neljään asti. - Aamulla kuulostelin, kun talon emäntä laitteli aamukahvia. Juotiin aamukahvit ja turistiin jonkin aikaa. Aamulla lähdettiin ajaan kohti kotia. Haihatuksen emännälle ja isännälle kiitokset vieraanvaraisuudesta ja ystävällisyydestä. Tällaista lämminhenkisyyttä kohtaa aika harvoin.

Ollessani Mäntyharjulla Kaija Juurikkalan Valoateljeessa kesäkuussa, sain voimaeläimen/henkioppaan sudenkorennosta. Se lennähti ateljeehen juuri silloin, kun oli minun vuoroni esittäytyä. Kaija sanoi: "Olet herkkä ja rohkea". Niin sitähän minä kai olen. Kotona sitten sunnuntaina olin altaalla väsyneenä,sudenkorento lensi olkapäälleni. Se kävi kaiketi kiittämässä rohkeudesta. "Herkkä ja rohkea."

Osho sanoo: "Ei rohkea ole se, joka ei pelkää, vaan se, joka voittaa pelkonsa. Precious Life 💖

Ilossa on suru - Surussa on ilo

Ihmisen elämässä on onnellisia ja iloisia hetkiä, joilla kuitenkin on pieni (tai iso) surureunus. Tällaisia ovat tietyt etapit jälkikasvun elämässä; ripillepääsy, ylioppilasjuhlat ja se viimeinen, nuoren muuttaminen pois kotoa. Muistan, kun nuorempi poikani muutti pois kotoa. Olin huvimajassa kittaamassa pihasaunan ikkunoita, kun hän tuli vielä hakemaan pyöräänsä. Puhuttiin siinä vielä käytännön asioista, ja ajttelin, että en itke, en itke. No, hän lähti siitä, ja menin takaisin huvimajaan. Radiosta tuli Maaritin " Lainaa vain", ja silloin se tuli. Iso itku. -Näihin herkkiin hetkiin kätkeytyy sekä ilo, että suru. Myös läheisen ihmisen muutto toiselle paikkakunnalle työn tai opiskelun perässä voi herättää näitä kaksijakoisia tunteita. 

Olen todella herkkä liikuttumaan ja kyynelehtimään. Yhtä herkkä myös nauramaan niin, että sille ei meinaa loppua, ja ikävä kyllä, joskus aivan väärissä paikoissa.

Olin sunnuntaina rippikirkossa ja -juhlissa. Rakas ykköstyttöni pääsi ripille. Ystävän tytär, jonka elämässä olen saanut olla alkumetreiltä lähtien: Pitänyt vauvana sylissä, uittanut uima-altaassa ensimmäisen kerran (2-vuotiaana), työntänyt vaunuissa ja rattaissa ja laulellut lauluja, käyttänyt puistossa ja hoitanut silloin, kun hoidontarvetta on ollut, vienyt katsomaan kissanpentuja ystäväni luokse sekä paljon muuta. Tämä tyttö on todella rakas minulle ja saa minut liikuttumaan pelkästään, kun katson häntä, kuinka hän on kasvanut ja pysynyt aina vaan yhtä ihanana. - Luvassa oli siis kyyneliä ja kyyneliä.

Niin, itkusta ja naurusta piti kirjoittamani.- Minulla on itkuliina, jonka otan mukaan silloin, kun arvelen, että kyyneleitä tulee sen verran, että kaulahuivi ei riitä. No, en kyllä huivia kyynelehdi täyteen. Kaulahuivi täyttää kyllä tehtävänsä satunnaisissa ja odottamattomissa tunnekuohuissa, mutta jos on odotettavissa suurempaa tulvaa, on hyvä ottaa itkuliiina mukaan. Itkuliinalla taskussa on myös kyyneleitä estävä vaikutus. Kun antaa luvan suureen tunnepurkaukseen, siitä tuleekin pieni tai keskisuuri. Näin kävi tänään.

Itkuliinani

Ensinnäkin en nähnyt koko tyttöä vasta, kun ristikulkueessa poistuivat kirkosta. Se tunnekuohu kyyneleineen tuli virren 326 aikana, "Sinulle kiitos, Isä maan ja taivaan". Se on sellainen juttu, että ne ovat nuo kiitos- ja ylistysvirret, jotka uppoaa meikäläiseen. Toinen virsi, josta pidän erityisesti on "Soi kunniaksi Luojan" (462). Niin, ja itkuliina myös toimi hienosti estolääkityksenä.

                                                            ************************

Itkun vaikutuksesta on ristiriitaistakin tietoa. Vanha sanonta on, että itke vaan, se helpottaa. Sanotaan, että itku rentouttaa lihaksia, puhdistaa chakroja, etenkin kurkkuchakraa. On myös päinvastaisia näkemyksiä. Erään psykologian tohtorin mukaan, itku ei olekaan hyväksi, vaan se vapauttaa kortisolia, stressihormonia. Yhtä kaikki, joskus kunnon itku on tervetullut, mutta hillittömästä saan minä  ainakin vain päänsäryn. No, onneksi sellaista tapahtuu hyvin harvoin.

Taulumäen kirkon kaunista arkkitehtuuria

Itkumuisto (hillitön) yleisellä paikalla: Alakouluikäisen poikani piti muuton takia vaihtaa koulua. Oli viimeinen kevätjuhla tässä koulussa. Istuin pojan luokkakaverin äidin vieressä, joka myös on tunteellinen ja herkkä. Olimme ystäviä, vaikka lapsemme eivät olleetkaan kavereita. ( Nuoremmat lapsemme olivat samassa päiväkotiryhmässä). Kyynelehdimme lähes koko seremonian ajan. Vieressä istunut henkilö kysyikin yllättäen: "Onko teillä jokin kilpailu menossa?". Kyynehtiminen jatkui kuitenkin. En tiedä oikein, mitä me itkimme. Itkimmekö sitä, että todennäköisesti emme tule enää tapaamaan yhtä usein kuin ennen. No niinhän siinä kävi, että tapaamiset harvenivat ja nyt ovat loppuneet lähes kokonaan.-Toinen hillitön itkumuisto on, kun menimme elokuviin samaisen rippilapsen äidin kanssa. Kyynelehtiminen alkoi välittömästi, kun alkutekstit ilmestyivät valkokankaalle. Oliko sitten kyse vain virittäytymisestä toivottuun tunnetilaan, en tiedä. - Titanicia katsoessamme, en itkenyt yhtään, koska olin päättänyt niin. Taisin olla jo valmiiksi kovin ahdistunut ja jäätynyt. Ystäväni kyllä vieritti kyyneleen, jos toisenkin.

                                                 

Nyt nämä hillittömät kyynelehtimiset naurattaa. Näissäkin suruissa on ilo, vaikkakin jälkijättöisesti.
Itkua on hankala pidättää useinmiten, mutta nauru onkin sitten vielä vaikeammin pidäteltävä. Ja jos nuo naurukohtaukset osuvat yleisiin, arvokkaisiin tai hiljaisiin tilaisuuksiin, niin se on todella kiusallista ja noloa. 

Poikani päästi paukun, kun häntä kastettiin. Tilaisuudessa oli hyvä ystäväni, josta tuli poikani tyttökummi. Kun vilkaisimme toisiamme alkoivat naurukohtaukset. Toinen naurukohtausmuisto, on konsertista, jossa aina välillä oli hiljaista. Ei siis mikään rock-konsertti. Ei tarvinnut mitään muuta, kuin katseitten kohtaaminen, niin se alkoi. Lopulta en enää uskaltanut katsahtaakaan ystävääni päin. 

Vanha sanonta on, että nauru pidentää ikää. Naurulla sanotaan olevan vaikutuksia fyysiseen terveyteen; mm. vähentää stressi- ja tulehdustasoa, vähentää kortisolia elimistöstä ja lisää hyvän kolesterolin määrää veressä. Naurulla on myös vaikutusta ihmisten väliseen kanssakäymiseen. Iloista ihmistä on helpompi lähestyä. Se lisää avoimuutta ihmisten välillä. Lisäksi iloista ihmistä on mukavempi katsella kuin murjottavaa tai kivikasvoista. 

Sitten vielä ne ihanat ihmiset, jotka hymyilevät kyyneleittensä läpi ja ovat urheita. - Pidetään huoli toisistamme, läheisistämme, ystävistämme.  Meillä on kädet, elävät ja ihanat kehomme (tästä myöhemmin)  ja sanat, käytetään niitä. Tarttukaa käteen, halatkaa ja kertokaa, että toinen on tärkeä. Koskaan sitä ei ole liikaa. Rakastakaa. Koskaan ei tiedä minkä nurkan takana väijyy se suru, jossa ei ole  iloa lainkaan.

Ps. Tänään olin paikallisella kuntosalilla liittymässä jäseneksi. Tiskillä tuli juttua kahden salilla työskentelevän nuoren naisen kanssa. Lopulta löytyi yhteinen tuttu. Toinen nuori nainen oli kuviksessa opiskelevan lapsen lähisukulainen. Sanoin: " Mä olen se Piio". Nuori nainen nosti katseensa ja huudahti täysin spontaanisti :"Sä oot ihana". Tuosta riitti hyvää mieltä koko päiväksi ja varmaan pitkälle eteenpäin. - Aina vaan vakuuttuneempi olen siitä, että meidän tulee sanoa hyviä ja kauniita asioita kanssaihmisille silloin, kun tuntuu siltä ja näkee toisessa jotain kaunista.
Precious Life 💖

Kokkola - kesäkaupunki

Länsirannikkokiertueen päätepiste oli syntymäkaupunkini Kokkola. Kirjaiduimme vaasalaisen ystäväni WW:n kanssa Sokos Hotell Kaarleen, ja lähdimme heti torille jäätelölle. Kokkolassa kun ollaan, niin jätski pitää tietysti olla Sia-jäätelöä, jota valmistetaan tietenkin Kokkolassa. No, olihan se hyvää, aitoa kermajäätelöä. Kannattaa maistaa, jos pistäytyy sielläpäin.

Rantakatu

Illalla oli sitten Keikalla-kirjan julkaisemisjuhlat hotellimme ravintolassa. Myöhästyimme tietenkin alkupuheesta, mutta pääsimme nopeasti juhlatunnelmaan. Paikalla oli paljon vanhoja ystäviä, kavereita ja tuttuja. Ilta kului mukavasti jutustellen, vaikka välillä ihmispaljous ja kovat äänet meinasivat väsyttää tätä höspiä (HSP). Olikin melkoinen suoritus meikäläiselle jaksaa yhdeksän tuntia putkeen sosiaalisuutta ja ihmispaljouden tuottamaa mekkalaa. Ilahduttavaa oli tavata entinen koulukaveri, joka ensimmäiseksi huudahti: "Sä et oo muuttunut yhtään". Kolmeen asti jaksettiin juhlia.

Aamulla tietenkin oli ehdittävä hotelliaamiaiselle. Ehdittiin ja kyllä maistui. Hotellissa parasta on juuri aamiainen. Sellaista ei tule kotipuolessa värkättyä, ei lähellekään. Hotelli oli hiljainen, (muut taisivat olla jo nukkumassa) siisti ja vuode oli sopivan kova ja sopivan pehmeä.

Päivällä kirjaudumme ulos hotellista ja lähdimme Suntin varrelle istuskelemaan ja kuvaamaan. Seuraan liittyi vanha kaverimme, ja juttua taas riitti. Suntti (Sund) kaupungin salmi virtaa (oikeasti se makaa paikallaan), läpi Kokkolan. Ympäristö on kaunis ja huolella suunniteltu, mutta ruskea vesi seisoo paikallaan. Voisikohan vettä saada mitenkään virtaamaan.

Runoni Kokkolalle, kirjoitettu kauan sitten, kun tulin vierailulle vanhempieni luokse:

Tämä kaupunki nukkuu vielä
siniharmaassa talvipuvussaan
kaulukset pystyssä
mutta päälaki paljaana.
Valmiina pian heräämään
ja heittäytymään 
kevät-tuulien riemulliseen
hiekanmakuiseen tanssiin.

Kuinka rakastankaan näitä
loskaisia katuja
ja vanhojen talojen 
kuluneita kasvoja.

Tiedätkö, kultainen ystäväni
minkä riemun tämä
talojen vastaanottokomitea
minussa synnyttää.
Aivan kuin minua varten
ne ovat asettuneet
tuttuun järjestykseen,
kertoakseen, että
tämä rakkaus on molemminpuolista.


Iltapäivällä ajoimme Ykspihlajaan kahvila-Sahaan. Kahvila on aivan meren rannassa ja syntymäkotini, jo purettu, sijaitsi siitä noin sadan metrin päässä. Aivan lähistöllä on myös Ykspihlajan satama, joka on kolmanneksi suurin yleissatama Suomessa. Vaikkakin olen kotiutunut hyvin Keski-Suomeen, niin meri ja suolan tuoksu tuulessa, on se, jota aina kaipaan.

Kahvila Saha

Sahassa tunnit vierähtivät nopeasti jutustellessa ja kuunnellessa yhteisen ystävämme tarinoita villistä nuoruudestaan. Kaverilla olisi rikas aineisto vaikka kirjaan. Sää ei olisi voinut olla upeampi. Kylmä olut ja kurkkuvesi viilensi mukavasti ja Kokkolan nuorisosoittokunta piti yllä leppoisaa kesätunnelmaa. Saunakin oli lämpiämässä ja talon takana alkoi kesäteatteriesitys. Kahvila-Saha on kyllä tutustumisenarvoinen kohde, jos vierailee Kokkolassa. Olisikohan peräti ainutlaatuinen Suomessa.

Kahvila Sahan sisältä

(Siellähän se WW vilahtaa valkoisessa kotelossa)

Seuraavana päivänä pistäydyimme siskoni kanssa Harrbådan majakalla. Todellisuudessa se ei ole majakka, vaan linjaloisto, mutta majakaksi sitä on aina sanottu. Majakka on aika huonossa kunnossa ja se on aidattu turvallisuussyistä. Olisipa hienoa, jos joku ostaisi sen ja kunnostaisi. Itse majakka ei kuulemma maksa juuri mitään, mutta kunnostus taitaisi maksaa melkoisesti.

Majakka/linjaloiste

Harrbådan hiekkarannoilta näkyy avomeri. Tuuli on raikas ja vähän kauenpana rannasta kasvaa matalia mäntyjä. Aivan rannalla on ainakin yksi vuokrattava todella tasokas mökki, tosin ilma sähköä ja vettä. Mietintämyssyn alla mökin vuokraus maalausretriitin viettoon ensi kesänä.

Meri oli tuonut rantaan hirrenpalan. Otin sen tietenkin mukaani. Ajattelin, että mitä jos jäisin tähän ja alkaisin muumipapaksi. Odottelisin siinä, mitä meri toisi minulle. Poimisin merestä kaiken mikä niemelle rantautuisi. Ja rakentaisin vaikka majan. Muumipapalle meri toi viskipullon. Minulle voisi tuoda Divici-kuoharin. Tänä kesänä löydetty luomukuohari. Tosin Alkosta löydetty.

************

Kotimatkalla pysähdyin Perhon StOne:iin kahville ja siellä kyllä on viihtyisin naistenhuone, missä koskaan olen käynyt. Miestenhuone on kuulemma myös sisustettu huolella.

***********

                                                                    Precious Life💖

Ambivertin päiväkirja- voimauttava valokuva

Olin voimauttavan valokuvan kurssilla toukokuussa. Olen ollut aikaisemminkin, mutta silloin ei jäänyt käteen mitään. Olin lähinnä kiusaantunut useista asioista kurssilla. Tämä kurssi oli aivan muuta.

No, tämä kurssi meni heti syvemmälle ja ymmärsin mistä on kysymys. Vaikka tunteja ei ollut kovinkaan paljoa, ohjaaja oli osannut ottaa olennaisimmat asiat mukaan ja aihe avautui helposti. Kunnia kurssilaisten "avautumiseen" lankeaa kurssin ohjaajalle, joka vei kurssia eteenpäin empaattisella, lämpimällä ja luottamusta herättävällä otteella. Kiitos siitä 💖 Kurssille valmistauduttiin ennakkotehtävilla, joista yksi oli valita valokuva itsestä, ohjeena mm. katsoa itseä silmiin, ovatko ne sielun peili, ja minkälainen ohjaaja itse haluat olla.

Valitsin kaksi kuvaa. Oli pakko, koska minussa on kaksi. Toinen on ekstrovertti/ulospäinsuuntautunut, joka nauttii olla seurassa; kertoa typeriä juttuja, nauraa ja hassutella.  Toinen on introvertti/sisäänpäinsuuntautunut, joka tarvitsee paljon aikaa olla yksin.

"Kirjoitin luut lihaksi
sanoiksi, runoiksi.
Ne kirjoitin minä
ja se toinen minussa.
Ja vielä se kolmas
joka katsoo minua kaukaa
ja joskus läheltä
ja nauraa."

minä, kevät -17

Punainen minä, ryhmäkuva

Tämä kuva on entisestä työpaikastani, taidepäiväkodista. Tämä oli pieni työyhteisö, jonka kantavana voimana oli toisten lempeä kunnioitus (joka on hyvin lähellä rakkautta). Tässä työyhteisössä oli aina tapana nostaa toista aina ylemmäs. Meillä oli paljon iloa, naurua ja rakkautta, joka heijastui suoraan hoidettaviin lapsiin. Meillä oli jopa syntymättömiä lapsia jonotuslistalla. – Vaikka kuinka oli huolia ja surua tai sydän vereslihalla, lempeä katse, hymy, kosketus olkapäähän, tarttuminen ojennettuun käteen tai halaus, riitti pelastamaan päivän. Tämä on ollut paras työpaikkani koskaan. Harmi, että se lakkautettiin, tilaongelmien vuoksi. Kiitos kollegat tästä ajasta. 💖

Olen tehnyt koko elämäni töitä lasten kanssa. Vuosien myötä olen itsekin muuttunut vähän lapseksi; aikuiseksi, joka on naiivi ja hölmökin. Tämän ominaisuuden takia minut on joskus lyöty totaalisesti maahan. No, näillä eväillä on             mentävä eteenpäin.

Sininen minä, omakuva

Tässä kuvassa näkyy se toinen puoli. Levollinen ja rakastava minä. Katson suoraan kameraan. Silmissä ja katseessa avoimuus, luottavaisuus ja rehellisyys ja sitä myötä myös haavoittuvuus. Tähän levollisuuteen saan voimaa yksinolosta; lukemisesta, kirjoittamisesta ja muusta kotona nysväämisestä sekä kahdenkeskisistä keskusteluista ja jutusteluista ystävien kanssa.

Vaikka kasvot ovat pudonneet, levenneet, rypistyneet ja silmät pienentyneet, teitä katsoo tämä sama minä. Mekko ei mahdu enää, Raybanit hukkuneet, Madonna-koru on tallessa, mutta sama kissa killuu vielä korvassa.

Haluan aina löytää hyvän ihmisestä; lapsesta ja aikuisesta. Näyttää välittämiseni, koskettaa ja kuunnella sekä myötäelää ilossa ja surussa. Haluan olla rakastava ja anteeksiantava ihminen ihmiselle; niin lapselle kuin aikuiselle. Koetan mennä toisen asemaan ja ymmärtää toisen hätää, kipua tai surua. Laittaa järjestykseen oma tilanteeni suhteessa toisen tilanteeseen. Painotan, siis tätä haluan olla.😇

Kolme elämänohjetta, jotka olen sisäistänyt hyvin, näissä olen aika hyvä 😊

1.      *  Rakasta minua eniten silloin, kun vähiten sitä   ansaitsen.

2.       * On häpeällisempää epäillä ystäviään, kuin joutua petetyksi.

.      * Älä oleta mitään, kysy, ja ole valmis kaikkeen.

RAKKAUS IHMISTEN SISÄLLÄ JA VÄLILLÄ LISÄÄNTYY VAIN SITÄ JAKAMALLA.

                                                                Precious Life 💖