Lin Jutang ja puolitien filosofia

Ystäväni ja minä olimme 19-vuotiaita, kun saimme isäni haaleankeltaisen Opel Kadettin lainaksi. Lähdimme  Kokkolasta ajamaan Limingan taidekouluun, jossa ystäväni silloinen poikaystävä opiskeli.

Ystäväni poikaystävä ja hänen kämppiksensä asuivat viehättävän vanhan kaksikerroksisen puutalon yläkerrassa. Ikkunasta avautui kaunis näkymä liminkalaiseen kylämaisemaan. Poikien huoneessa lojui kirja, jonka otin tarkasteluun. Kirja oli Lin Jutangin  "Maallinen Onni" (The Importance of Living, 1938). Selailin kirjaa, ja kiinnitin huomioni lukujen nimiin: Mm. "Laiskottelun arvo", "Vuoteessa loikoominen" ja "Tuolissa istuminen". Luterilainen työmoralisti kuiski korvaani, että tämähän on täyttä skeidaa. Pidin onneksi kuitenkin suuni kiinni. Olivathan  pojat kuitenkin taideopiskelijoita 😉

Oli myöhäinen syksy, ruska-aika. Aamulla aurinko vielä valaisi keltaisia ja oransseja lehtipuita. Yöllä oli ollut pikkuisen pakkasta. Aamulla heinikko rasahteli jalkojen alla. Oli kuulasta ja kirkasta. Ihana syyspäivä. Iltapäivällä lähdimme ajamaan Kokkolaan pojat mukana. Sää oli muuttunut. Satoi räntää niin tiheään, että tietä ei voinut nähdä. Ajovalotkin olivat tuohon aikaan tehottomat ja kesärenkaat alla. Kesken ajon ystäväni pysäytti auton keskelle tietä ja kävi katsomassa missä se tie oikein on. Huhhuh. Meillä taisi olla suojelusenkelit mukana.

Sen verran jäi kaivelemaan tämä Lin Jutang, että parin vuoden kuluttua hankin sen itselleni. Luettuani sitä, huomasin, että sehän on helmi. Kirjasta löysin mm. puolitien filosofian. Vuosien varrella olen aina sillointällöin tarttunut kirjaan, ja aina vain sen teksti iskee:

Olen nähnyt enemmän kuin puolet
tästä muuttuvasta elämästä- ah, mikä salavoimainen sana-
tuo "puoli"-niin täynnä mahdollisuuksia.
Se tarjoaa meille enemmän iloa
kuin omistaa voimme. Puolitiessä on ihmisen
elämä parhaimmillaan, kun hidastunut vauhti
antaa hänelle rauhan.
Puolitiessä taivaasta maahan on laaja maailma.
Kun saan elää puolitiessä
kaupungin ja maaseudun välillä,
kun olen puoliksi oppinut, puoliksi kartanonherra,
puoliksi kauppamies.
Kun saan puoliksi elää kuin herrat ja olla
puoliksi rahvaan sukua.
Kun taloni on puoliksi linna, puoliksi mökki,
puoliksi täysi, puoliksi tyhjä,
vaatteeni puoliksi vanhat, puoliksi uudet,
ruokani puoliksi herkkua, puoliksi köyhää muonaa.
Kun palvelijani eivät ole liiaksi viisaita, liian tyhmiä,
vaimoni*  liiaksi houkko, ei liiaksi viekas-
Niin silloin tunnen olen puoliksi Buddha
ja puoliksi melkein taolainen siunattu viisas.
Puolet itsestäni Isälle taivaan annan,
lapseni toisen puolen periä saa-
Puoleksi huolehtien tulevista lapsistani,
puoliksi miettien, miten Jumalan kohtaan 
kun ruumiini rauhaan laskettu on.
Viisaimmin juo, joka puoliksi juopuu,
puoliksi auenneet kukat kauneimmat on.
Vakavammin purjehtii vene puolipurjein,
ja puoliksi hillittynä hepo parhaiten ravaa.
Jolla puoliksi liikaa on, saa huolia lisää,
mut puoliksi vähän tuo omistusinnon.
Elon katkeran-makeaa sekoitusjuomaa
on viisaita maistaa vain puolilla huulin.

* tuohon laittaisin puolison näin tasa-arvon ja sukupuolineutraaliuden nojalla 😊


Lin Jutangin mukaan elämän tarkoitus tai oikeammin luonnollinen suhtautuminen elämään on elämästä nauttiminen. Elämän "tarkoitus" viittaa hänen mukaansa liikaa työntekoon ja ponnisteluun. Hän ei tee eroa henkisten ja aineellisten nautintojen välillä. Voileivän syömisen nautinnolla ja kauniin maiseman tuottamalla nautinnolla ei ole eroa.

No, mitenkäs tämä nautinnonhakuinen elämänasenne (hedonismi) ja luterilainen työmoraali sovitetaan yhteen. Lin Jutangin puolitien filosofia antaa siihen vastauksen. Ei ole tarvetta asua linnassa, mutta  myöskään pelkkä mökki ei riitä. Puoliksi sitä ja puoliksi tätä (yin ja yang). On siis hoidettava hommansa ja maksettava laskunsa. Muuten voi vaikka tuijotella pilviä taivaalla, kirjoitella runoja, soitella huilua sekä elää täysillä aistiensa kautta. Oi, ihana elämä 💝


Ps. Tämä Lin Jutang on muuten sitä mieltä, että luonto on tarkoittanut naisen enemmän äidiksi kuin puolisoksi.

Mökkiretriitti Mäntyharjulla

Kesäkuinen viikonloppu alkoi ajolla Lahteen hakemaan ystävääni. Olen alkanut nauttia maantiellä ajosta yksin musiikkia kuunnellen. Se on vähän niinkuin flow-tila, musiikki, maantie ja minä. Lahdesta ajoimme Mäntyharjulle. Tämä osa rakasta Suomea olikin minulle ennestään tuntematonta. Löysimme perille ja meidät otettiin lämpimästi vastaan. No, ihan ekaksi piti tietenkin päästä uimaan. Iltapäivän myötä porukka olikin koossa. Meitä oli viisi retriittiläistä ja kaksi retriitin "vetäjää": Ihminen tavattavissa -mentor ja Rosen-terapeutti. Illalla oli tutustumista, saunaa ja uintia, ja kesäilta oli kauneimmillaan.

                                       
                                          Leidit lepää laiturilla

Lauantaina pääsimme Kaija Juurikkalan Valo-ateljeehen  maalaamaan. Kaija otti meidän lämpimin halauksin ja kahvikupposten kera vastaan. Jokaisessa kupissa oli teksti ja minun kupissani luki jotain, että kaikki on käsissäsi (en muista tarkalleen). Se kyllä osui ja upposi. Kädet olivatkin olleet koko kevään pohdiskelun alla.

                                          Valo-ateljee, Pienen Pyhäveden rannalla


Esittelykierroksella, juuri, kun minun vuoroni tuli, lensi sudenkorento ateljeehen. Sitä yritettiin lempeästi häätää pois, siinä onnistumatta. Otin lempitakkini ja sudenkorento istui sille. Vein takin portaille. Sudenkorento jäi siihen istumaan.  Olin saanut voimaeläimen/henkioppaan. Se ei ollut susi eikä leijona, joita aiemmin olin vähän ajatellut, vaan herkkä lentäjä sudenkorento.

Sitten alkoi maalaus. Asetuin aika lähelle järveä ja aloin maalata. En oikein ole harrastanut akryyliväreillä maalaamista. Opiskeluaikana piti maalata 6-7 akryylivärityötä. Niiden nimet olivat Kökkö 1, Kökkö 2, Kökkö 3 jne. - Otin paletille paljon valkoista, vähän vähemmän sinistä ja tilkan punaista ja keltaista. Käytin pelkästään palettiveistä. No, mitä nyt ihan vähän siveltimellä. Syntyi teos "Vene varhain aamuisella joella". Eihän siitä mitään mestariteosta tietenkään syntynyt, mutta kiva oli tehdä isoa liikettä. Ja innostus maalaamiseen syntyi. Ehkä opin vielä.

"Vene varhain aamuisella joella"

Uskalsinpas laittaa tämän tänne 😅









Kaija ja Pu erh -tee





Sunnuntaina oli minun vuoroni päästä Rosen-terapiaan, joka oli aika voimakas ja tunnepitoinen kokemus. Yläkropassa oli paljon kireyksiä ja jumeja. Täytyy etsiä Rosen-terapeutti kotopuolesta ja varata aika.

Kotimatka alkoi sateessa ja ruuhkassa. Moni muukin oli menossa sunnuntai-iltapäivänä etelään. En pidä sateella ajosta. Muistoissa on ukkosmyrsky, johon jouduimme nuoremman pojan kanssa, kun ajoin Kalajoen Juku-Juku- maasta Kokkolaan. Kaatosade, jossa ei nähnyt kuin noin viisi metriä eteenpäin ja Sitikan ikkunat huurustuivat, ja salamat sekä pauke vielä päälle.

Vein ystäväni kotiin ja ajoin Guesthouse Little Tundraan, "hippihotelliin". Little  Tundra sijaitsee aivan Lahden matkakeskuksen vieressä. Rakennus on vähän linnamainen ja huoneet ovat pieniä mökkejä linnan sisällä. Sisustustyyli mökeissä vaihtelee; on romanttinen mökki, itämaisia mökkejä ja porontaljasomisteisia mökkejä. Pyysin paikan päällä hippimökkiä, ja sain sellaisen. Mökissä oli pimeää ja suht viileetä. Sain hyvät unet. -Varhain aamulla ajoin kotiin.



Ps. Kaija sai minut lupaamaan, että pidän ensimmäisen näyttelyn 14.7.2018. Huhhuh, ehkä sitten Jyvälässä. Saapas nähdä.

Runosta ja Rakkaudesta

Olen alkanut taas kirjoittamaan. Runoja ja tekstejä syntyy ailahtelevasti.  Kun elämä on liian kiireistä tai tasaista ei synny mitään. Pakolla ei voi kirjoittaa. Kirjoittamisen pakko syntyy, kun erilaiset tunteet astuvat peliin. Usein, kun herään (liian aikaisin) teksti tai runo on valmiina. Silloin tarvitsee vain kirjoittaa se muistiin. Mieli tuottaa runsaanlaisesti sisäistä puhetta; siunaus ja kirous.

                                                                     ********

Talven aikan kirjoitin noin 20 runoa. Kolme niistä on omistettu kolmelle rakkaalle ystävälleni.

Rakkaan ihmisen menetyksestä ja herkkyydestä:

Perhonen, sinisiipi
sielunlintuni
viileällä lakanalla.
Kuin rohto
rakkaani poissaollessa.
Luon kultaisia kinoksia

suojaamaan

sen värisevää läsnäoloa.

Vaikeasta elämäntilanteesta ja metsän parantavasta voimasta:

Kuulas keväinen metsä.

Kajastus kiipeää koivujen runkoja

pitkin oksistoon.

Täällä ei ole lupa kipuilla.

Avaan kaihtimet sydämeni ikkunoista. 

Otan vastaan auringon 

sinkoamat valonuolet.

Kipu on poissa.

Kirjoittamisen vaikeudesta. Osan itsestä kadottamisesta. Kirjoitin runon omista tuntemuksistani, mutta kun kuin sen ystävälleni, hän kertoi, että se kosketti syvästi myös häntä.
                                 

Lyyrinen minäni on henkitoreissaan

Se vaeltelee näissä huoneissa

etsien omaa paikkaansa, rauhaa.

Sen ääriviivat heikkenevät

päivä päivältä.

Sen ääni on enää kuiskaus.

Se kulkee kannoillani anellen:

 " Anna vettä, ota kädestä,

tee minut taas näkyväksi."

Annan sille tilkan vettä,

tartun hetkeksi

sen voimattomaan käteen.

Työnnän pois.

Olen pahoillani.

Ehkä huomenna.

                                                                ***********

"Jos minulla ei olisi rakkautta, olisin vain kumiseva vaski." - Vuosikausia luulin, että Korkeaveisun rakkaus tarkoitti, että jos minua ei kukaan rakastaisi, olisin vain kumiseva vaski. Myöhemmin ymmärsin, että jos en itse osaa rakastaa, olisin vain kumiseva vaski. Niin, mitä elämä olisikaan ilman tunteita ja ilman suurinta niistä. "Olet ihana" tarkoittaa, että rakastan sinua juuri nyt, juuri tällä hetkellä, ja että sydämeni teki juuri ylimääräisen lyönnin vuoksesi.
                                                               
Yksikään lähelle tuleva ihminen, johon syntyy tunnesuhde, ei tule elämääsi sattumalta. Kaikilla kohtaamisilla on tarkoitus. Ole tarkkana. Olet voinut kohdata sielunkumppanisi tai jopa kaksoisliekkisi. Se voi olla puoliso, ystävä tai vaikkapa perheenjäsen. Siinä vaiheessa, kun tunnet hänen sydämensä kuin omasi, ole valppaana. Älä tallaa sydäntä. Anna anteeksi. Rakasta enemmän ja lujemmin.

Jokin aika sitten kamppailin vaikeassa tilanteessa. Sisäinen puhe ylpeän ja loukatun egon ja rakastavan sydämen välillä päätyi siihen, että sydän kehoitti rakastamaan enemmän ja lujemmin. Ja niin siinä kävi, että rakastava sydän vaiensi ylpeän, loukatun egon. Pikku Prinssikin ( vai kesytetty kettuko se oli) sanoo, että vain sydämellään voi nähdä hyvin. Toki ego on myös tärkeä, että ei tule ylikävellyksi. Hullu voi olla, mutta ei tyhmä.

Kaipaus kertoo rakkaudesta. Jos kaksi ihmistä on tunnetasolla samalla tasolla, niin kaipaus alkaa pikkuhiljaa hiipimään, ja yllätys yllätys yhtäaikaa. Silloin tulee yhteydenotto; soitto tai viesti, johon toinen vastaa, että juuri ajattelin sinua. Sitä sanotaan myös telepatiaksi. Aika tuossa välissä on aikalailla vakio. Se voi olla viikko, kaksi tai päivä, riippuen henkilöiden välisestä tunteen määrästä.

Toissapäivänä, kun ystäväperheen äiti oli pakkaamassa muita lapsia autoon, 3-vuotias poika karkasi häneltä. Kuulin ulko-ovelta pientä rapinaa ja hentoa koputusta. Siellä tämä ihana ja sukkelajalkainen kikkarapää seisoi ja ojensi minulle muutaman riivityn lemmikin sanoen: "Kiitos paljon". Siinä vaiheessa äiti oli jo portailla hakemassa veijaria. Oi rakkaus, ihana lapsi 😍

Ps. Yksi leiriaamu avasin YouTuben ja ajattelin, että ensimmäinen biisi, jota sieltä minulle tarjotaan, on merkki ja merkityksellinen. Biisiksi annettiin. Paula Vesalan ;" Sinuun minä jään". Olikin aivan outo biisi, mutta hienoa lyriikkaa. Ole hyvä rakas ystäväni, se on sinulle 💖

                                                                  Precious Love 💖

Villinainen - Naiset jotka kulkevat susien kanssa

Kiinalaisjapanilaisen astrologian mukaan, kun ihminen täyttää 60-vuotta on eletty yksi elämä ja toinen elämä alkaa. On palattu alkupisteeseen ja toinen lapsuus alkaa (kanreki japaniksi).

Reilu vuosi sitten, toukokuussa, tapahtui jotain, joka avasi jotain uutta minussa.  Menin ensimmäistä kertaa yksin elokuviin. Se oli päivänäytös ja elokuva oli "The Dressmaker". Elokuvassa nainen palaa kotikyläänsä selvittämään lapsuudessa koettua traumaa ja hylkäämistä. Se mitä tapahtui kauan sitten, puretaan auki pikkuhiljaa, nainen rakastuu ja menettää rakkauden kohteen, mutta lähtee kotikylästä voittajana. Kotikylä jää palamaan, kun nainen istuu lopussa junassa. -Elokuvan sanoma on, että menneisyydessä tapahtuneet kipeät asiat on syytä aukaista, kohdata ja jättää taakseen. Voima täytyy löytyä itsestä. Kävelin ulos elokuvateatterista toukokuiseen auringonpaisteeseen ja minulla oli mielettömän hyvä ja voimakas olo. Toinen elämä oli alkanut.

Reilut puoli vuotta myöhemmin, joulukuussa, kirjakaupassa törmäsin Clarissa Pinkola- Estesin kirjaan "Naiset, jotka kulkevat susien kanssa". Kirjaa oli suositellut nuoruuden ystävä jo vuosia aikaisemmin. Hän oli lukenut sen ruotsinkielisen version. Suomenkielinen versio ilmestyi  vasta 2014. No pakkohan se oli ostaa. Tällä hetkellä kirja on noussut kulttikirjaksi ja painos on loppunut Suomesta.

Villinainen ei tarkoita "olla hallitsematon", vaan se on jokaisessa naisessa vaikuttava voima, joka on yhdistelmä herkkiä vaistoja, intohimoista luovuutta ja iätöntä viisautta (takakannesta, melkein). Villinaiseus on on oman perimmäisen ikiaikaisen naisen, äidin ja siskon löytämista itsestä. Sen naisen, joka  asuu jokaisessa naisessa tukahdutettuna syvällä psyyken uumenissa tai jo löytyneenä tietoisuudessa ja päivänvalossa.

 Kirjassa on 550 sivua, joten tarjoilen tässä vain pieniä alkupaloja:

" Kun nainen vahvistaa suhdettaan villiin olemukseen, hän saa lahjaksi pysyvän sisäisen tarkkailijan, tietäjän, näkijän, oraakkelin, innoittajan, vaiston, luojan, keksijän ja kuuntelijan, joka  ohjaa, suosittelee ja kannustaa elämään täydesti niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Kun nainen on läheinen tämän olemuksen kanssa, se säteilee hänestä. Tämä villi opettaja, villi äiti, villi opastaja tukee hänen sisäistä ja ulkoista elämäänsä tapahtui mitä tahansa."

"Villinainen on vaisto, näkijä, kuuntelija, hän on lojaali sydän. Hän rohkaisee tuntemaan unien, intohimon ja runouden kielet. Hän on ideat, tunteet, halut ja muisti. Hän kuiskii meille meille öisin unissa ja jättää naisen sielunmaastoon karhean hiuksen ja mutaiset jalanjäljet. Ne täyttävät naisen kaipauksella löytää ja vapauttaa villinainen ja rakastaa häntä."

"Hän on ideat, tunteet, halut ja muisti." " Hän elää runoudessa, rytmeissä ja lauluissa.""Hän jättää jälkeensä jalanjälkiä, johon voimme sovittaa jalkamme.""Hän asuu kaivon pohjalla, lähteen juurella, eetterissä ennen aikaa. " "Hän on se, jota etsiäksemme  jätämme kotimme. Hänen luokse palaamme kotiin. Hän on kaikkien naisten multainen juuri. Hän on ne asiat, jotka pitävät meidät käynnissä, kun uskomme tulleemme tiemme päähän."

Minulle villinainen puhuu unissa, unelmissa ja sisäisessä puheessa. Ne ovat viestejä ehkä kaikkein todellisemmasta minästä. Joskus ne tuntuvat vaarallisilta ja ehkä hieman epäsovinnaisiltakin, eivätkä ole helpolla soviteltavissa arkipäivään tai reaalielämään. Reaalielämässä minulle villeyden totetuttaminen merkitsee elämää kaikkien aistien kautta; kuunnella, katsoa, koskettaa, haistaa ja maistaa. Se merkitsee rehellisyyttä itseä ja muita kohtaan sekä avoimutta haavoittumisenkin uhalla. Villinaiseus merkitsee myös aikaa omalle itselle, oman itseni hyväksymistä ja uskollisuutta sille naiselle, joka olen. Se merkitsee kaikkien tunteiden tunnistamista ja niiden ilmaisemista, jos ei puheessa ja toiminnassa, niin kirjoittamisessa ja maalaamisessa.

Se tunne, kun vihdoin tietää vastauksen kysymykseen kuka olen, on ihanan vapauttava tunne. Siihen tarvittiin toinen elämä/toinen lapsuus. Tie alkoi hahmottua toukokuussa, mutta viimeisen silauksen antoi edellämainuttu kirja. Kiitos Clarissa Pinkola-Estes. Kiitos kaikille kanssasisarille, jotka jo kulkevat susien kanssa sekä voimia niille sisarille, jotka vasta ottavat ensimmäisiä askeleita tällä polulla, joka on löydettävä aina uudestaan ja uudestaan.

Ps. Toinen voimauttava kuvaus naisen kokemasta traumasta ja toipumisesta on Krzysztof Kieslowskin " Sininen". Ehkä elokuvalistani ykkönen, Musiikki ah 💘

Asuukohan meidänkin kaivossa Näkki

Ensi viikolla kuvataideleiri pyrähtää yhden päivän piknikille meille. Jyvälän nuorisotyön koordari antoi tehtäväksi tehdä turvallisuussuunnitelman  Piiola-päivälle. Niitä sitten kartoittanut. No, onhan meillä myös kaivo, joka on ihan sitten maan tasalla pensaiden välissä. Sieltä pieni leiriläinen voisi hyvinkin löytää piilopaikan itselleen.

Lapin Mummolassa oli todella syvä ja komea kaivo, johon ei saanut mennä kurkkimaan. Siellä säilytettiin kylmänä pidettäviä ruokia. Ne roikkuivat kaivon keskiosaassa jonkinlaisessa astiassa. Mummon ja äidin mukaan kaivossa asui näkki, joka nappasi lapset mukaansa kaivoon. Kaivo olikin kunnioitettu ja pelätty paikka. Aina kun aikuisilla oli asiaa kaivolle, lapsilauma seurasi siinä toivossa, että näkisi näkin. Vain aikuisten seurassa sai kurkistaa kaivoon, mutta silloinkin niin maaten, että jalat olivat kaukana kaivon aukosta ja juuri ja juuri silmät uloittuivat kaivon aukolle. Se oli jännittävää ja pelottavaa, mutta koskaan emme nähneet näkkiä.

Meidän kaivo on vaatimaton ja ruma. Olisin halunnut kauniin romanttisen kaivon, mutta sitä ei nyt sitten ole. Kaivo on vain matala lautarakennelma ja luukku kaivonrenkaiden päällä. Niin huomaamaton, että siihen voi vahingossa astua päälle. Kaikenlisäksi se voi olla laho.

Kertoisinko lapsille selkäpiitä karmivia näkkitarinoita, jotta pysyisivät kaukana kaivosta. Varmasti olisi mielikuvitusta rikastavampaa pysyä perinteessä ja elvyttää sitä. Vaan eipä taida mennä läpi turvallisuussuunnitelmassa. On laitettava kelta-mustaa muovinauhaa, joka ilmaisee vaaran. Helppoa ja kätevää, mutta ei yhtään ravintoa mielikuvitukselle.

Muuten, tuo näkkiperinne kuuluu aika puhtaasti länsisuomalaiseen kansanperinteeseen. Kyselin aikoinaan itäsuomalaisilta opiskelijakavereilta näkistä. He eivät olleet koskaan kuulletkaan näkistä. 
Tulipas palautetta itäsuomesta: "Kyllä tunnetaan näkkitarinat". ☝😃

Väliaikainen paratiisi

Väliaikainen paratiisi avautuu keittiön ikkunasta itään päin. Aamuaurinko valaisee ensin keittiön ikkunan ja vähitellen laskeutuu pihamaalle tervehtien ensin purppuratuomea ja kirsikkapuuta sitten syreenipensaita, kunnes koko piha kylpee ihanassa auringonpaisteessa. Tämä on paratiisi. Väliaikainen siksi, että tämä kestää vain hetken.  Ensin syksy repii puut ja pensaat paljaaksi palelemaan. Sitten lumi peittää maan, ja paratiisista on jäljellä vain muisto ja unelmat seuraavasta kesästä. Näin se menee, vuodesta toiseen.

Väliaikainen paratiisi voi tarkoittaa myös ihmisen mieltä tai olotilaa. On hyväksyttävä, että elämä ei ole pelkästään ruusuilla tanssimista. Välillä on tanssittava nokkosten päällä. Ja ruusuillakin tanssiessa on muistettava varoa niitä piikkejä, varsinkin jos ja kun tanssii paljain jaloin. Piikit nypitään, haavat hoidetaan ja taas tanssitaan.

On aikoja, jolloin sydän riemuitsee ja täyttyy ylitsepursuavasta onnesta. Sitten seuraa pudotus syvimmistä syvimpään tummaan aallokkoon. Tuossa aallokossa luulet hukkuvasi, mutta juuri kun olet vajoamassa pinnan alle, saat voimaa aloittaa kamppailun. Vedät keuhkot täyteen ja puret hampaat yhteen ja mielessäsi sanot voimasanan ja olet pelastunut.

 Sain ystävältäni hänelle lähettämäni kirjeen takaisin. Kirjeen kirjoittamisen aikoihin olin 21-vuotias. Näin kirjoitin: "Kaikkee ja kaikenlaista on sattunut. Kivaa ja vähemmän kivaa. Mutta tässä ollaan ja sydän lyö ja keuhkot nousee ja laskee aivan tasaisesti. Siis onhan kaikki hyvin. Ja veri. Tärkeä veri. Kiertää. Lämmin veri pitää minua elossa. Ja mä olen olemassa. Eikö oo kivaa olla olemassa ja elää..."

Aivan...pohdiskeleva nuori nainen
😗

                                                       Syreenien kukintaa odotellessa.

.