Päätös päästää irti ei ole helppo. Sitä niin mielellään takertuu menneeseen ja kaikkeen hyvään mitä on kokenut. Kynsinhampain pitää kiinni hyvästä, niinkuin muistoissa lapsuuden kesinä paistoi aina aurinko. On vaikea päästää irti menneestä, mutta on tajuttava, että eilistä ei enää ole. On laitettava ovi kiinni ja säppiin. Ei se ole helppoa. Mutta jos kykenee päästämään irti ilman katkeruutta, rakkaudella, voihan sen oven jättää raolleen...
Useinmiten ihmissuhde tulee tiensä päähän pitkän prosessin tuloksena, jokin tapahtuma vain katkaisee kamelin selän. Luottamuksen puute, yksipuolinen suhde, hyväksikäyttö, toinen paljastaakin todelliset kasvonsa jne. Siinä joitakin syitä hylkäämiselle tai irtipäästämiselle.
Mutta ensin olisi opittava antamaan anteeksi ja päästämään irti rakkaudella. Joidenkin kohdalla se on helppoa, joidenkin kohdalla tosi vaikeaa.
Jeesus taisi sanoa, että on annettava anteeksi 70 kertaa 7. Se tekee 490 kertaa. Aika mahdoton juttu. Ei taida kukaan ehtiä loukata tai rikkoa toista vastaan noin montaa kertaa yhden elämän aikana. Tarkoittanee sitten varmaan, että on aina vaan annettava anteeksi, laskematta. Niin, että ihanko kynnysmatoksi alettava. No, siinäpä haastetta.
Tarkemmin, kun ajattelee, niin kyllähän sitä voi anteeksiantaa, mutta jos luottamus on mennyt, niin mitenkäs sitten edetään. On ollut pari tapausta, jossa läheinen ihminen on pettänyt luottamuksen kertomalla eteenpäin henkilökohtaisia asioita/kipukohtia, joita olen luottamuksella kertonut, avautunut pahassa olossani. Läheiseen ihmissuhteeseen kuuluu, että voi olla täysin avoin toiselle, paljastaa oma haavoittuvuutensa, ja jos näitä henkilökohtaisia asioita käytetään "kahvipullana" kolmansien ihmisten tapaamisissa, se syö luottamusta ja tappaa sen. Miten tällaisen jälkeen voi olla läheinen toiselle?
Lapsesta irtipäästäminen on tervettä ja luonnollista. Se on sitä, että luottaa siihen, että lapsi pärjää omillaan. Siinä vaiheessa kiinnipitäminen on hyvin vahingollista. On päästettävä irti, jotta hän voi tulla itse takaisin.
Hylkääminen on sitten aivan toinen juttu; tulla hylätyksi tai hyljätä ennen tärkeä ihminen, rakastettu, ystävä tai oma lapsi. Rakastetun, ystävän tai muun läheisen hylkääminen on usein pitkän prosessin tulos, mutta oman lapsen hylkääminen lienee suurimmalle osalle vanhemmista mahdotonta.
80-luvun lopulla matkustin pienen poikani kanssa linja-autolla mummolaan. Edessämme istui kaksi nuorta naista, jotka olivat menossa pohjanmaalle hautajaisiin. Kolme tai neljä saman perheen nuorta oli saanut surmansa järkyttävässä veriteossa. Nuoren naisen ex-poikaystävä oli seurannut sisaruksia ravintolasta sisarusten kotiin ja surmannut kaikki hirvikiväärillä. Tapauksesta uutisoitiin näkyvästi ja muistin itsekin lukeneeni tapauksesta. En voinut olla kuulematta nuorten naisten jutustelua. Mieleeni jäi keskustelunpätkä, jossa tuli ilmi, kuinka surmaajan äiti oli sanonut surmaajalle, että olisit vain tappanut itsesi. - Tuota jäin miettimään. Kuinka pahaa täytyy oman lapsen tehdä, että hylkää lapsensa? Minun mielestäni sanomalla näin, äiti hylkäsi lapsensa ainakin hetkellisesti. Minulla ei ole tuohon kysymykseen vastausta, koska en ole kokenut lähellekään sellaista. Minusta kuitenkin tuntuu, että en voisi hylätä lastani missään tilanteessa.
"Jos tulet hylätyksi, päästä irti."
Tällainen runo syntyi Jarnan antamasta tehtävästä. Yleensä en harrasta loppusointuja. Nyt ne vain tulivat. Ei voi mitään..... 😁
On suuri ihminen,
on kevyt kantamus,
kun reppu on täynnä reikiä.
Kiviä, kovia, kipeitä
on kantanut repussa tovin,
hiertäneet selkää ja sydäntä kovin.
Ovi jos sulkeutuu
koputa kerran, kaksi
ja jos se ei tule avatuksi
käänny pois
vaikka askel on raskas
alussa matkan,
kevenee se matkasi myötä,
risainen reppusi tekee työtä.
Mitä kannattaa repussa kantaa,
kannattaa ainakin anteeksiantaa.
Siunata saatua kaikkea hyvää
ja kiittää, että voi tuntea
rakkautta puhdasta ja syvää.
Suuri on ihminen, joka muistaa
vain hyvän.
suuri on sellaisen ihmisen sydän.
Kaikista suurista kuitenkin
rakkaus suurin on.
