"Paappa omalle kohalle"

Minun isäni oli pohdiskeleva ja herkkä mies. Lisäksi hän oli hyvä piirtämään. Hänestä olisi voinut tulla kuvataiteilija, mutta äitinsä jäi leskeksi varhain seitsemän lapsen kanssa. Nuorin lapsista oli n. 5-vuotias ja isäni 7-vuotias. Köyhässä perheessä ei ollut mahdollisuuksia lähteä opiskelemaan, joten isäni aloitti työnteon varhain. Äitini oli temperamenttinen käytännön ihminen; saamelaista sukua, kuuluisan Roju-Ellin jälkipolvea. Äitini tapasi sanoa minusta, että "villinä kasvanut". No, olin sisaruksista nuorin, ja sain aika vapaasti kasvaa ja touhuta omia touhujani. Ja kyllä touhusinkin.


Roju-Ellistä, Muisteluksia Unarista (siellä oli mummola)

https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/59680/1922_f436682.pdf?sequence=1

Isälläni oli tapana, pilke silmäkulmassa, esittää jonkin ei-toden väitteen, ihan vain saadakseen pienen väittelyn aikaan äidin kanssa. Yleensä se onnistui, ja äiti oli heti täysillä ja tosissaan mukana. Väittelyn jossain vaiheessa isä vetäytyi väittelystä,  ja näen nytkin sieluni silmillä isäni sohvalla istumassa leppoisassa asennossa hymyillen ja myhäillen  itsekseen. Minulla oli joskus nuorena samalaisia tapoja, kuin isälläni, mutta nyt rakastan keskusteluja, väittelyitä vältän, ja luovutan nopeasti.

Nyt, kun isäni poismenosta on jo yli 10 vuotta, usein mietin perintöä, jonka isäni jätti minulle. Se, mitä isäni opetti oli empatia. "Paappa omalle kohalle" (keskipohjalaismurre) sanoi isä usein, kun pohdimme erilaisia ikäviä sattumuksia ja elämänkohtaloita.  Hän oli myös herkkä liikuttumaan. Nuo kaksi luonteenpiirrettä ovat myös minussa, ja aika hallitsevina. Liikuttunut tai kyynelehtivä ihminen riisuu minut aseista ja liikutun itsekin. Siinä tilanteessa ei voi muutakuin koskettaa, halata ja olla vain toiselle läsnä ilman sanoja, jotka tulevat kyllä myöhemmin.

Olen aivan varma, että pystyn tuntemaan läheisen ja rakkaan  ihmisen tunteita, vaikka hän ei ole läsnä fyysisesti. Se on äkillinen tunteenmuutos vallitsevassa olotilassani. Olen hyvällä tuulella, rentoutunut ja teen jotain flow-tilassa (se voi olla vaikka sukan kutominen), yhtäkkiä tunnen ahdistusta tai jotain sen kaltaista ja siinä samassa tiedän, että tämä ei ole minun tunne, vaan jonkun läheisen rakkaan ihmisen. Usein tiedän kenen tunne se on. Silloin lähetän hänelle voimaa ja rakkautta.


Se, että osaa laittaa itsensä toisen asemaan ja katsoa rakastavin silmin on tärkeää, mutta niin on myös katsoa itseä toisen silmin. Kuinka toinen näkee minut, toimintani ja sen mitä pidän tärkeänä.  Se voi olla avain myös ymmärtää toisen suhtautumista minuun itseeni. On hyvä tarkastella joskus omaa itseä ja tehdä korjausliikeitä, jos havaitsee niihin olevan tarvetta. Puhuminen on parasta; avoimuus ja rehellisyys.

Juttelin näistä henkisistä perinnöistä ystäväni WW:n kanssa. Hänen äitinsä, jonka muistan todella hyvin; kaunis, hymyilevä ja aina ystävällinen meille nuorille, on jättänyt tyttärelleen henkiseksi perinnöksi kiitollisuuden ja suhtautumisen uskontoihn: Hänellä oli vahva uskonnollinen perinne perheessään, mutta tyttärelleen hän sanoi näin: "Jumala on rakkaus, ja jos pystyt tuntemaan rakkautta, se riittää."


                                                        Precious Life 💖