Irtipäästämisestä ja hylkäämisestä

Viime aikoina olen joutunut pohtimaan irtipäästämistä ja hylkäämistä. Irtipäästämisessä sointi on jotensakin positiivinen, hylkäämisessä taas negatiivinen.

Päätös päästää irti ei ole helppo. Sitä niin mielellään takertuu menneeseen ja kaikkeen hyvään mitä on kokenut. Kynsinhampain pitää kiinni hyvästä, niinkuin muistoissa lapsuuden kesinä paistoi aina aurinko. On vaikea päästää irti menneestä, mutta on tajuttava, että eilistä ei enää ole. On laitettava ovi kiinni ja säppiin. Ei se ole helppoa. Mutta jos kykenee päästämään irti ilman katkeruutta, rakkaudella, voihan sen oven jättää raolleen...

Useinmiten ihmissuhde tulee tiensä päähän pitkän prosessin tuloksena, jokin tapahtuma vain katkaisee kamelin selän.  Luottamuksen puute, yksipuolinen suhde, hyväksikäyttö, toinen paljastaakin todelliset kasvonsa jne.  Siinä joitakin syitä hylkäämiselle tai irtipäästämiselle.

Mutta ensin olisi opittava antamaan anteeksi ja päästämään irti rakkaudella. Joidenkin kohdalla se on helppoa, joidenkin kohdalla tosi vaikeaa.

 Jeesus taisi sanoa, että on annettava anteeksi 70 kertaa 7. Se tekee 490 kertaa. Aika mahdoton juttu. Ei taida kukaan ehtiä loukata tai rikkoa toista vastaan noin montaa kertaa yhden elämän aikana. Tarkoittanee sitten varmaan, että on aina vaan annettava anteeksi, laskematta. Niin, että ihanko kynnysmatoksi alettava. No, siinäpä haastetta.

Tarkemmin, kun ajattelee, niin kyllähän sitä voi anteeksiantaa, mutta jos luottamus on mennyt, niin mitenkäs sitten edetään. On ollut pari tapausta, jossa läheinen ihminen on pettänyt luottamuksen kertomalla eteenpäin henkilökohtaisia asioita/kipukohtia, joita olen luottamuksella kertonut, avautunut pahassa olossani. Läheiseen ihmissuhteeseen kuuluu, että voi olla täysin avoin toiselle, paljastaa oma haavoittuvuutensa, ja jos näitä henkilökohtaisia asioita käytetään "kahvipullana" kolmansien ihmisten tapaamisissa, se syö luottamusta ja tappaa sen. Miten tällaisen jälkeen voi olla läheinen toiselle?

Lapsesta irtipäästäminen on tervettä ja luonnollista. Se on sitä, että  luottaa siihen, että lapsi pärjää omillaan. Siinä vaiheessa kiinnipitäminen on hyvin vahingollista.  On päästettävä irti, jotta hän voi tulla itse takaisin.

Hylkääminen on sitten aivan toinen juttu; tulla hylätyksi tai hyljätä ennen tärkeä ihminen, rakastettu, ystävä tai oma lapsi. Rakastetun, ystävän tai muun läheisen  hylkääminen on usein pitkän prosessin tulos, mutta oman lapsen hylkääminen lienee suurimmalle osalle vanhemmista mahdotonta.

80-luvun lopulla matkustin pienen poikani kanssa linja-autolla mummolaan. Edessämme istui kaksi nuorta  naista, jotka olivat menossa pohjanmaalle hautajaisiin. Kolme tai neljä saman perheen nuorta oli saanut surmansa järkyttävässä veriteossa. Nuoren naisen ex-poikaystävä oli seurannut sisaruksia ravintolasta sisarusten kotiin ja surmannut kaikki hirvikiväärillä. Tapauksesta uutisoitiin näkyvästi ja muistin itsekin lukeneeni tapauksesta. En voinut olla kuulematta nuorten naisten jutustelua. Mieleeni jäi keskustelunpätkä, jossa tuli ilmi, kuinka surmaajan äiti oli sanonut surmaajalle, että olisit vain tappanut itsesi. - Tuota jäin miettimään. Kuinka pahaa täytyy oman lapsen tehdä, että hylkää lapsensa? Minun mielestäni sanomalla näin, äiti hylkäsi lapsensa ainakin hetkellisesti. Minulla ei ole tuohon kysymykseen vastausta, koska en ole kokenut lähellekään sellaista. Minusta kuitenkin tuntuu, että en voisi hylätä lastani missään tilanteessa.


                                               "Jos tulet hylätyksi, päästä irti."



Tällainen runo syntyi Jarnan antamasta tehtävästä. Yleensä en harrasta loppusointuja. Nyt ne vain tulivat. Ei voi mitään..... 😁

On suuri ihminen,
on kevyt kantamus,
kun reppu on täynnä reikiä.
Kiviä, kovia, kipeitä
on kantanut repussa tovin,
hiertäneet selkää ja sydäntä kovin.

Ovi jos sulkeutuu
koputa kerran, kaksi
ja jos se ei tule avatuksi
käänny pois
vaikka askel on raskas
alussa matkan,
kevenee se matkasi myötä,
risainen reppusi tekee työtä.

Mitä kannattaa repussa kantaa,
kannattaa ainakin anteeksiantaa.
Siunata saatua kaikkea hyvää
ja kiittää, että voi tuntea
rakkautta puhdasta ja syvää.

Suuri on ihminen, joka muistaa
vain hyvän.
suuri on sellaisen ihmisen sydän.

Kaikista suurista kuitenkin
rakkaus suurin on.

Terapeuttisen kirjoittamisen viikonloppu Keuruulla

Viikonloppuna  kuljin esi-isieni jalanjäljillä Keuruulla. Isäni isän puoleiset sukujuuret ovat Keuruulla. Isoisä oli syntynyt Keuruulla, mutta muuttanut nuorena miehenä Kokkolan seudulle, jossa isäni syntyi. Keuruu on viehättävä pikkukaupunki, johon aion kyllä tutustua lähemmin paremmalla ajalla ja paremmalla säällä. Pakkasta oli hiukka yli kymmenen, ja kun minun pakkasrajani on juuri siinä kympin paikkeilla, ulkoilu oli vain nopeasti majapaikasta koululle ja toisinpäin. No tulihan sitä käytyä kaupassa ja Bistro Otossa muutamaan otteeseen; kahvilla ja lounaalla. Viehättävä paikka sekin.

Yövyin B&B Makasiinissa, viehättävässä omakotitalossa, jossa oli kolme vierashuonetta. Minä, joka en saa nukuttua kunnolla vieraassa paikassa, nukuin tosi hyvin. Huoneessa oli sopiva lämpötila, hyvä äänieristys ja mikä parasta, maailman paras patja. Seinän takana majaili toinen kurssilainen. Illalla istuimme  pienessä oleskelutilassa ja kirjoitimme Jarnan antamaa kotitehtävää, aina välille lukien niitä toisillemme (alla hengentuotteeni). Runsaan ja monipuolisen aamiaisen nautimme ylellisessä ja hyvällä maulla sisustetussa aamiaishuoneessa.  Kiitos mukaville emännälle ja isännälle. Niin, tapasinhan siellä myös suloisen, pienen hauveli-Millin (Millie?)

Olin siis kirjoittamassa Keuruulla. Kirjoitimme paljon, mutta myös luimme kirjoittamamme ja keskustelimme aiheista, jotka nousivat kirjoituksista. Opettajana oli sanataiteen opettajamme Jarna, jonka oppilaana olen myös kotipuolessa. Ennen kurssia ajttelin, että olen niin tyhjä, että en varmaan saa minkäälaista tekstiä aikaiseksi. Mutta ei huolta, Jarna osaa innostaa ja vapauttaa kirjoittajan mukavilla lämmittelyillä ja tehtävänannoilla. Hyvissä ja turvallisissa käsissä siis olimme, me seitsemän kirjoittajaa.

Jarnan innostavalla tehtävänannolla sain aikaiseksi runon. Siitä tuli sitten rakkausruno.

Toisinaan olet
tavoittamattomissa minulta,
kun kuljet  polkuasi
mielesi hämärissä sokkeloissa.

Haluan olla valonvälähdys
kasvojesi edessä
paljaana ja haavoittuvana
valmiina täydelliseen hellyyteen.

Myöhäisen illan linnunlaulussa
kuulen sinut,
aran mustarastaan
huiluisen huhuilun.

Keskiyön lyhyt hämärä
ikkunani takana
vaihtuu aamun
pisaroivaan valoon.

Olet kaiku kaukaisilta  keväiltä
olet vesi, joki joka ei jäädy
Kevätsateen
hidas katse hiljaisuudessa.

Kuuletko kun
kuiskaan nimesi
pisaran ääntä
hiljaisemmin.

No tuollainen siitä sitten tuli. Kelvollinen ? Joo, mutta ei loistava. Mutta kirjoittaminen on ihanaa,

Tajusin, että tuossa onkin aihioita useampaan runoon. Yhtenä runona se on vähän poukkoileva.

Kaksi ystävystä

Syksyllä aloitin kirjoittajaryhmässä työpaikkani Jyvälän kurssin, "Elämäni Tarinat". Meitä on kahdeksan kirjoittajaa (kuusi naista ja kaksi miestä) ja kaikki niin  erilaisia kirjoittajia; ihania ja empaattisia ihmisiä. Ryhmän opettaja Jarna, on oikea velho. Hän saa kirjoittajan oman äänen kuuluviin innostavilla tehtävänannoilla. Kirjoittaminen on tullut helpoksi hänen avullaan. Sanoinkin heti syksyllä, että nyt olen löytänyt oman paikkani.

Tässä loka- marraskuussa kirjoittamani dialogi. Ohjeistuksessa oli mm. kolme koota: Keksittyä, koettua ja kuultua. Toka olen minä.     

T           

Kaksi ystävystä, sielunsiskoja, keski-iän jo ohittaneet, istuvat lempeän takkatulen ääressä. Viini lasissa on punaista ja mehevää. Harvakseltaan siemaisevat lasista tumman kulauksen. Nyt ei ole kiire minnekään, eikä tarkoitus ole humaltua, kuten joskus nuoruudessa. Turisevat niitä näitä, kuin monena iltana ennenkin. Lempeät katseet silmiin, saattelevat muistelemaan aikoja ennen kuin he tapasivat. Nämä tarinat ovat käyty jo moneen kertaan läpi silloin, kun halusi tietää toisesta kaiken. Päästä mukaan siihen elämään, jossa itse ei ollut mukana, ja halusi tuntea toisen kokona

-          Eka

-          Kasvoin maaseudulla. Meillä oli perinteinen maatila; lehmiä, hevosia, kanoja ja lampaita. Isovanhemmat asuivat samassa pihapiirissä. Meitä lapsia oli kuusi. Olin nuorin lapsista. Aina oli kavereita ja isovanhemmat katsoivat meidän lasten perään, kun vanhemmat olivat kiireisiä töissään. En haluaisi koskaan unohtaa sitä lapsuuden maalaismaisemaa, jossa sain kasvaa: elämistä siellä, vuodenaikoja, tuoksuja ja makuja. Tuntui, että aina oli hyvä ja kirkas sää.

Kerro sinä ystäväni, mitä sinä et haluaisi unohtaa.

Toka  

Minä kasvoin kaupungissa meren rannalla. Perheemme oli jo viidennen polven kaupunkilaisia. Meitä lapsia oli kolme. Minäkin olin nuorin ja kaikkein omituisin. Koko perheeni urheili, mutta minä halusin vain lukea ja piirtää. Olin hidas ja haaveileva, minusta ei ollut urheilijaksi. Vanhempani olivat yrittäjiä ja kovin kiireisiä. Opin lukemaan jo viisivuotiaana kenenkään opettamatta. Siitä lähtien luin melkein aina, tai lauloin. Illalla otin laulukirjan iltasadukseni ja lauloin niin kauan, että kurkkuun alkoi sattua.  En haluaisi unohtaa sitä, kun isä tuli illalla peittelemään ja sanomaan hyvää yötä.

Minkälainen lapsi sinä olit?

Eka

Minä olin aika meneväinen, aina liikkeessä. No, kyllä mekin lapset saimme haaveilla ja leikkiä, mutta maatalon työt kuuluivat luonnollisena osana elämäämme. Kuinka sitä voisikaan pitää työnä, kun sai antaa vastasyntyneelle karitsalle maitoa tuttipullosta. En haluaisi koskaan unohtaa niitä ihania auringonpaisteisia kesäaamuja kotitalon portailla, kun istuimme siskojen kanssa paljain jaloin, kukkaisissa kesämekoissa. Peipot lauloivat aamulaulujaan ja lempeä kesätuuli toi kedon kukkasten tuoksun portaille, hiljentäen hetkeksi sisarusparven kepeän porinan.

Olitko aina kaupungissa, pääsitkö koskaan luontoon?

Toka

No, pääsin tietenkin. En haluaisi unohtaa kesäpäiviä meren rannalla. Kesäsunnuntaisin lähdimme serkkujen perheiden kanssa kalliorannoille viettämään yhteistä aikaa.  En haluaisi unohtaa, kun isä nosti minut harteilleen vaikeakulkuisessa maastossa. Vaikka vähän pelotti olla niin korkealla, isän isot päivettyneet kädet pitivät minusta tiukasti kiinni.  Aikuiset virittivät kallionkoloon nuotion ja keittivät kahvia. Sitten hiilloksella paistoimme makkaraa. Koko päiväksi riitti mukavaa toimintaa; uintia ja tutkimuksia kallionkoloissa. Oli se vaan niin, ihanaa ja huoletonta aikaa.

Eka

En haluaisi myöskään unohtaa omien lasteni syntymää ja kasvun vuosia. Sitä iloa, kun pieni ihminen, joka on taistellut tiensä sydämesi alta maailmaan, lasketaan vatsallesi, ja katseet kohtaavat ensimmäistä kertaa.  En haluaisi unohtaa lapsuusvuosia; uusien taitojen oppimista, kouluaikoja ja viimein kotoa poismuuttamista. En haluaisi unohtaa sitä hetkeä, kun tyttäreni kertoi, että minusta tulee mummo. Voi sitä iloa, onnea ja riemua. Se oli kyllä maailman ihanin uutinen. Tyttärentytär on minulle hyvin tärkeä ja läheinen ja minä hänelle. Meidän perheen naisketju on nyt kolmessa polvessa. Haluaisitko sinä lapsenlapsia?

Toka

En tiedä haluaisinko, mutta toivoisin ainakin. Se ei ole minun haluni, joka on päällimmäisenä. Jokaisella on oma elämänsä elettävänään. Minulle ei tarvitse lapsenlapsia tehdä. Toivoisin lapsilleni  lapsia ihan vain heidän itsensä vuoksi. Lapsi antaa uudenlaisen perspektiivin koko elämään. Miten helpottavaa ja tervettä onkaan laittaa toinen oman itsensä edelle. En haluaisi unohtaa, että omat vanhempani eivät koskaan painostaneet minua parisuhteeseen tai tekemään heille lapsenlapsia. Sen haluan suoda myös omille lapsilleni. Enkä halua unohtaa niitä kaikkia rakkaita ihmisiä tieni varrella. En halua unohtaa niitäkään, joiden kanssa tiet risteytyivät hetkeksi, ja jotka antoivat kukin jonkinlaista evästä matkan varrelle.

Eka

En halua unohtaa kiitollisuutta kaikesta siitä mitä on saanut ja siitä, kun meidän tiemme kohtasivat. Se tunne, että tässä on jotain enemmän. Saatellessamme toisiamme kotiin, vaihdoimme vuoronperään suuntaa, koska emme pystyneet eroamaan. Juttua olisi riittänyt loputtomiin. Oli saatava kiinni ne vuodet, kun emme tunteneet vielä toisiamme.

Toka

Minä en halua unohtaa sinua koskaan. Sinun kanssasi on niin helppo ja hyvä olla. Olen saanut sinulta niin paljon. Ethän vain ole unohtanut mitä olet luvannut?

Eka

No en nyt muista. Olen tainnut unohtaa.

Toka

 En halua, että unohdat tulla viereeni vuoteeseen ja pitää minusta lujasti kiinni, kun on se viimeinen hetki.

Eka

Ai se. En ole unohtanut. Älä sinäkään unohda, jos minä olen se, joka ensiksi lähtee.

Tuli takassa on sammunut. Viinipullo on tyhjä. Vähän kankeasti sielunsiskot kohottautuvat nojatuoleiltaan, halaavat lämpimästi, toivottavat hyvät yöt ja käyvät vuoteisiinsa.

Paratiisista karkoitus

Nyt se tuli, karkoitus paratiisista. Niinkuin kirjassa "Naiset, jotka kulkevat susien kanssa" todetaan, että elämä on jatkuvaa elämä-kuolema-elämä-kuolema jatkumoa. Nyt olis tilauksessa taas elämä.  Paratiisi on pimennyt. Joka toinen päivä on lunta maassa valaisten paratiisia. Seuraavana päivänä lumi sulaa ja taas pimeys ja hämäryys laskee  tumman verhonsa kaiken päälle. Ohuella sohjolumella näkyy ahneiden ja ahkerien oravien käpälänjälkiä ristiin rastiin pihamaalla. Toivekkaana ne saapuvat joka aamu portaille tassut rukousasennossa :"Olisiko vähän pähkinöitä"? -Sydän heltyy pienen luontokappaleen edessä. Kourallinen pähkinöitä lentää portailta pihamaalle ja pikkuiset rientävät niitä kilvan keräämään. Mitenkähän pikkuraukat selviävät talvesta?

Emäntä on ollut laiska ja voimaton. Pihalla lojuu kastelukannuja, kottikärryt, haravoita ja paljon muuta, jotka olisi pitänyt laittaa talviteloille. Ei ole jaksanut, vaikka aikaa kyllä on ollut. Huvimaja on kyllä valaistu lämpimän keltaisilla valoilla ja tuijassa on jouluvalot. Vielä, kun jaksaisi laittaa portinpielen lyhtyyn kynttilän - pienet valopilkut pimeässä. Sisällä kodissa on kuitenkin kodikasta ja turvallista. Tuli pönttöuunissa ja puuhellalla lohduttaa ja lämmittää. Tuleen tuijottaminen tyhjentää pään ja ajatukset. Pieni hetki helpotusta tuskaan ja ikävään.

Myös paratiisi pään sisällä on pimennyt. Ajatukset kiertää kehää, kuin yöperhonen valonlähteen ympärillä. Mistä valoa tähän ikävään?  Monet sanovat, että marraskuu on kuukausista pahin. Ennen en ole vajonnut marraskuun pimeään näin syvälle. Asiat ovat olleet aina suhteellisen hyvin. Perusluonteen positiivuus on aina suojannut. Nyt on toisin.

Ihmisen yksinäisyys on tappava tauti. Mietin miten heille käy, joilla ei ole ketään. Jokin aika sitten kuulin kuinka ystäväni kaveri oli tehnyt ratkaisunsa ja hypännyt kuolemaansa kuudennesta kerroksesta. Hänellä ei ollut ketään ja toisaalta itse piti myös ihmiset kaukana itsestään. Niin surullista, jos ei ole ketään. On ihmisiä, joilla syystä tai toisesta ei ole kykyä olla ystävä/tuntea  ystävyyttä. Voi vain kuvitella sitä tyhjyyttä sisällänsä.

Minulla on monta ystävää. Ei ole parasta ystävää. En mitenkään voi laittaa ystäviäni arvojärjestykseen. Kaikilla on oma paikkansa. Minulla on vain rakkaita ystäviä ja niitäkin vain muutama. Sitten on vielä ystäviä ja runsaasti kavereita. Se on se, kun asunut kauan samalla paikkakunnalla vuosikymmeniä ja  tavannut työn puolesta kymmeniä ja kymmeniä ihmisiä vuosittain. Aina joskus löytyy helmi.

Ystävyyden maljat, juotu 😊

Tällainen suru ja huoli ei ole vielä minua koskaan kohdannut. Onhan niitä haavoja matkan varrella tullut, ja umpeutuneet arviksi, joista on vain vahvistunut. Silti en vieläkään koveta itseäni, vaan aion olla sama avoin ja haavoittumiselle altis. Muutenkaan en voi elää.

Näissä elämän vastatuulissa ystävyys punnitaan. Kuka jää pitämään kädestä, kun ojennat vapisevan kätesi? Kuka tulee ja jakaa taakkasi, ja puolittaa sen? Kuka tulee, katsoo sinua ja halaa lujaa ja pitkään? Kuka itkee kanssasi?-- Tähän kriisiin minulla oli mahdollisuus saada aika ammattiauttajalle, psykologille. Hetken sitä harkitsin. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että en tarvitse sitä. Ystäväni ovat hoidelleet sen pestin.  Onnekas olen. Minusta on pidetty hyvää huolta näiden kolmen kuukauden aikana. Kiitos teille. -Precious life, precious friends 💖

Kädet ovat sydämen jatke

Rakastan käsiä. Lasten pieniä käsiä, naisten siroja käsiä ja miesten isoja käsiä. No, voi naisella olla isotkin kädet, mutta pienet kädet miehellä pistää miettimään. Eniten tietenkin rakastan omia käsiäni. Olen aina ollut huolissani käsistäni, että niille ei tapahtuisi mitään pahaa. Olen aina pelännyt koneita, joissa käsille voisi tapahtua jotain. Vasta muutama vuosi sitten ostin sähköisen pienoislehtisahan. Oli tarkoitus alkaa tehdä nukkekodin kalusteita. No niitä en ole saanut aikaiseksi, mutta paljon muuta kylläkin. En pelkää enää koneita. Luotan siihen, että osaan. Kädet ovat tallella ja toimivat.

 Käteni ovat isohkot, ja keskisormet ovat vinot pikkusormeen päin.  Näen käsissäni isäni kädet. Isällä oli isot, päivettyneet kädet. Hän usein nosti kätensä näkyville ja sanoi, että näillä käsillä on tehty lapsena raskasta työtä. Mikä ei ollut totta. Minäkin olen usein sanonut, että näillä käsillä on tehty lapsena raskasta työtä. No, ei todellakaan. Käsissäni on voimaa, ja niissä on myös herkkyyttä. Käteni elävät aikalailla omaa elämäänsä. Aina en edes huomaa, että käteni koskettaa toista. Kosketus on minulle hyvin tärkeää ja se tulee yleensä ihan selkäytimestä ja liikkuvat yhtä tunteiden kanssa. Monet tunteet tuntuvat erilaisina tuntemuksina. Esim.pelko saa kädet ja ranteet tuntumaan heikoilta.

Isäni kädet

Käsipuolena on todella vaikea elää ja toimia. Joulun välipäivinä mursin oikean olkapään tajusin mihin kaikkeen tarvitaan molempia käsiä; kirjoittaminen, maalaaminen, huilun soittaminen, kenkien solmiminen, hiusten laittaminen syherölle, pukeutuminen, peseytyminen, autolla ajaminen. Lista on loputon.

Kuvasin syksyn aikana muutamia käsiä ja pyysin kertomaan, mitä käsillä on tehty:

Mies 80 vuotta

Näillä käsillä on veistetty, viilattu, asennettu, ammuttu, kirjoitettu, nostettu painoja, heilutettu nuijaa, ongittu, ravustettu, ajettu autoa, soudettu, huovattu, nostettu lasia, skoolattu, hyväilty,  kapaloitu vauvaa ja pesty pyllyä sekä silitetty kissaa, koiraa ja vaatteita.

Nainen 64 vuotta

Näillä käsillä on syöty, juotu,  hoidettu vauvaa, rakastettu, halattu, virkattu, pelattu, voimisteltu, istutettu kukkia, soitettu puhelimella, leivottu kakkuja, tehty ruokaa, siivottu, tiskattu, kirjoitettu, piirretty, askarreltu, pukeuduttu, kudottu ja taiteiltu.

Tyttö 7 vuotta

Näillä käsillä on silitetty kissaa, piirretty, askarreltu, pelattu, ommeltu, kudottu, virkattu, syöty, leikitty, pesty pyykkiä, leivottu kakkua, tehty ruokaa, tiskattu, imuroitu, siivottu. -Ja mitä kaikkea näillä käsillä vielä tehdäänkin.

Oma käteni. Joskus minun pitää muistaa turvaväli 😀

Ja mitäs minun käsillä on tehty. On tehty hyvää ja joskus pahaakin. No pahasta on jo pitkä aika. Käsilläni on kirjoitettu, maalattu, soitettu melodikaa ja huilua, piirretty, hoidettu vauvaa, pidelty sylissä, niistetty neniä, puettu vaatteita, silitetty kissaa, poskea ja toista kättä, tartuttu käteen, kutitettu, hyväilty. Käsilläni on lapioitu, kaivettu maata, istutettu kasveja, kerätty satoa, poimittu marjoja, kukkia, kiviä ja sieniä.  Niin, onhan niillä joskus siivottukin. 

Jatkuu...

Näin minusta tuli tyttö

Caitlin Moranin kirjasta:"Näin minusta tuli tyttö" luku 24. Kaikille kasvavien tyttöjen äideille, tuleville naisille ja ihanille varttuneille naisille. (Passaa myös pojille ja miehille.):

Mitä pitää tehdä, kun on rakentanut itsensä - ja sitten huomaa, että on käyttänyt ihan vääriä rakennuspalikoita?

Palikkatornit kaadetaan ja aloitetaan alusta. Se on teinivuosiksi annettu tehtävä - pitää rakentaa ja purkaa ja sitten taas rakentaa, kerta kerran jälkeen uudestaan, loputtomasti, ihan kuin kaupunki nopeutetussa filmissä, se kohoaa nousukaudella tai tuhoutuu sodassa. Uusia versioita pitää kehittää loputtomasto ja pelottomasti- koko ajan pitää pistää kaikki peliin, ja vaikka häviää kaiken, pitää aina ottaa uusi riski, uudestaan ja uudestaan. Uusi versio, uusi versio, uusi versio.

Neljätoistavuotiaalle ei kerrota tätä, sillä ne, joiden pitäisi opastaa elämässä, ovat omat vanhemmat - juuri ne ihmiset, jotka rakensivat sen version, johon olet niin täysin tyytymätön. He tekivät oman mielensä mukaisen version. He tekivät sellaisen version, jota he itse tarvitsevat.  He muovasivat sinut oman tietämyksensä nojalla ja rakkaudesta - siksi he eivät kykene näkemään, mitä sinä et ole: kaikkia niitä aukkoja, joiden tunnet jättävän sinut suojattomaksi. Sinun  sukupolvesi voi kuvitella edessään olevat mahdollisuudet, mutta heille sellaisia ei ollut olemassakaan. He ovat tehneet parhaansa heille tutun ja käsillä olevan silloisen teknologian avulla - nyt kuitenkin kaikki riippuu sinusta, sinun omasta urheasta tulevaisuudestasi, ja sinun on tehtävä parhaasi niistä aineista, joita on käytettävissä. Rabindranath Tagore antoi vanhemmille neuvon: "Älä rajoita lasta oman tietosi nojalla, sillä hän syntyi toisena aikana."

Niin jokainen astuu maailmaansa ja yrittää löytää ne asiat, jotka ovat itselle käyttökelpoisimpia. Omat aseet. Omat työkalut. Omat onnenkalut. Voi löytää sen levyn, runon tai kuvan tytöstä, jonka kiinnittää seinälle ja sanoo: "Tämä tyttö. Yritän olla hän. Yritän olla hän - mutta tässä ja nyt. Sitten tarkkailee, miten toiset ihmiset liikkuvat ja puhuvat, ja heiltä varastaa pieniä palasia - kaikesta, mitä käsiinsä saa, voi rakentaa kollaasin itsestään. Olet kuin robotti Numero 5 elokuvasta Robotti rakastuu, joka huutaa: "Lisätkää syöttöä! Tarvitsen lisää syöttöä!" Ahmit kirjoja, katsot elokuvia ja istut television edessä yrittäen arvata, kuka on edessäsi, ketä heistä tarvitset, kun astut maailmaan - Alexis Carrington Colby laskeutuu alas marmoriportaita; Vihervaaran Anna kannattelee kolhiintunutta matkalaukkuaan; Cathy itkee nummilla; Courtney Love valittaa alushameessaan; Julie Burchill vie ihmisiltä turhat luulot; Grace Jones laulaa "Slave To The Rhytm". Mitkä osat ovat hyödyllisiä? Mistä lopulta kehittyy se tyttö, joka sinä olet?

Tästä kaikesta joutuu suoriutumaan omin neuvoin. Ei ole mitään koulua, jossa oppii olemaan oma itsensä; ei ole linjajohtajaa, joka kannustaa tasaisen varmasti eteenpäin, kohti oikeaa vastausta. Jokainen on oman itsensä kätilö, ja jokainen synnyttää itsensä uudestaan ja uudestaan, yksin, pimeässä huoneessa.

Joskus tuloksena on täysin epäonnistunut versio. On prototyyppejä, joita ei ehdi viedä edes koeajoon, kun jo tajuaa, että Wolverhamptoniin ei sovi kokohaalari ja jättimäinen asenneongelma. Joidenkin versioiden kanssa kokee hetkellisen onnistumisen tunteen - syntyy uusia nopeusennätyksiä ja ihmiset seuraavat menoa ällistyneinä, mutta sitten rakennelma räjähtää kuin Bluebird Coniston Water -järvellä.

Sitten koittaa päivä, jolloin uusi versio saa suudelman, ystäviä. lisää voimaa. Kirjaa sen kaiken muistiinpanoihinsa; valvoo koko yön, hioo ja improvisoi sitä pientä melodianpätkää, joka tuotti tulosta.

Ja vähin erin, pala palalta, syntyy sellainen elinkelpoinen versio itsestä, jota voi hyräillä koko päivän. Löytyy se pieni hiekanjyvä, jonka ympärille helmi alkaa kasvaa. Luonto tekee tehtävänsä ja helmen sisus täyttyy taialla, vaikka itse puuhailisi kaikkea muuta. Se alkaa kasvatuksesta, mutta sitten luonto ottaa ohjat ja ihmisestä alkaa muodostua ehjä, ja lopulta enää ei tarvitse ajatella, kuka kokonaisuudessaan on, sillä siinä vaiheessa on jo toimiva yksilö. Kuluu kymmenen vuotta, eikä kukaan huomaa mitään.

Ja paljon myöhemmin, kun juo viiniä - sillä tässä vaiheessa on kehittynyt aikuiseksi ja juo viiniä - voi ihmetellä omaa aikaansaannostaan. Voi ihmetellä, miten joskus piti niin monia salaisuuksia. Yritti pitää itsensä salassa. Yritti sulautua pimeään. Silloinen versio metelöi, juopotteli, naiskenteli, kulki rajausväri tuhriintuneena, nauroi, viilteli itseään ja panikoi, koska oman itsensä pitäminen piilossa oli niin sietämättömän raskasta.  Vaikka totuus on, että oli ihan samanlainen salaisuus kuin Kuu. Ja yhtä hohtava kaikkien niiden vaatekerrosten alla.

                                                              Precious Life 💖

Nessuno -”ei-kukaan”

Kerronpas pienen tarinan omasta elämästäni ja siitä, kuinka myytit jäävät jonnekin muistin sokkeloihin ja jonain päivänä ilmaantuvat arkikokemuksessa synnyttäen uusia merkityksiä  ja tarinoita.

Kesällä 1978 olin nuori ja viehättäväkin nuori neito. Kesätyöpalkastani sain ostettua itselleni uuden hienon ”Helkama - Kaunotar”- vaihdepyörän. Ajellessani uudella polkupyörälläni aika pian alkoi takanani kuulua miesten ”Kaunotar siinä menee”- huutoja. Kiusaantuneena ylenpalttisesta huomiosta päätin muuttaa pyöräni nimeä. Ostin samanlaista mustaa tarramuovia ja täsmälleen samanlaisella ”fontilla” kirjoitin uuden nimen pyöräni runkoon. Nimi oli nyt ”Nessuno”.

Harharetkillään Odysseus purjehti kyklooppien, yksisilmäisten maahan. Hän joutui miehineen kyklooppien vangiksi luolaan. Odysseuksen nokkeluuden ansiosta suurin osa miehistä pelastui. Kykloopin kysyessä Odysseuksen nimeä, tämä vastasi, että hänen nimensä on ”ei kukaan” (italiaksi nessuno). Odysseus joutui puhkaisemaan kykloopin silmän ja tästä ärtyneenä kyklooppi huusi tovereitaan apuun. Kykloopit kysyivät, että miksi hän herätti heidät keskellä yötä. Haavoittunut kyklooppi vastasi, että   Ei – Kukaan uhkaa henkeäni.  Näin Odysseus pelastui kyklooppien saarelta. 

Pyöräni nimi oli nyt ”Nessuno”. Minäkin halusin olla  ”ei-kukaan”. Viestini oli, että antakaa miehet minun olla rauhassa ja  että en kaipaa niin suunnatonta huomiota itselleni.  Viestiäni ei tosin kukaan tainnut ymmärtää, mutta ”Kaunotar” – huudot loppuivat siihen (niin, että se oli kai sitten se fillari).

Olin aikaisemmin katsonut televisiosta Odysseuksesta kertovan italialaisen tv-sarjan. Vaikka italiankieltä en ollut opiskellutkaan, tuo sana ja merkitys jäivät suurempana ajatuksena jonnekin muistin lokeroihin.

Myöhemmin hankin hienon retkipyörän, mutta vanha kunnon ”Nessuno” palveli menneinä vuosina ”kapakkapyöränä”. Paikalliseen kulttuuriravintolaan tapaamaan tuttaviani ja ystäviäni matkasin rakkaalla ”Nessunollani”. No, baariajat ovat ohi. Suosin pieniä illanistujaisia ystävien kanssa.  Ravintolaympäristö on kuin kyklooppien luola, josta parhaiten pelastuu olemalla ”nessuno – ei kukaan”. Humalaiset ihmiset ovat yksisilmäisiä, sillä tarpeeksi humaltuessaan ihmiset eivät enää kykene älylliseen keskusteluun ja keskustelu polkee paikallaan tai poukkoilee ilman asioiden syvää ja laajaa analysointia. Siksi ravintolaan onkin hyvä mennä ”nessunona” ja varjella hiukan sitä omaa oikeaa ”minää” eli ei kannata astua paljaana kyklooppien luolaan.

                                                  Precious Life 💖