Lapin Mummolassa oli todella syvä ja komea kaivo, johon ei saanut mennä kurkkimaan. Siellä säilytettiin kylmänä pidettäviä ruokia. Ne roikkuivat kaivon keskiosaassa jonkinlaisessa astiassa. Mummon ja äidin mukaan kaivossa asui näkki, joka nappasi lapset mukaansa kaivoon. Kaivo olikin kunnioitettu ja pelätty paikka. Aina kun aikuisilla oli asiaa kaivolle, lapsilauma seurasi siinä toivossa, että näkisi näkin. Vain aikuisten seurassa sai kurkistaa kaivoon, mutta silloinkin niin maaten, että jalat olivat kaukana kaivon aukosta ja juuri ja juuri silmät uloittuivat kaivon aukolle. Se oli jännittävää ja pelottavaa, mutta koskaan emme nähneet näkkiä.
Meidän kaivo on vaatimaton ja ruma. Olisin halunnut kauniin romanttisen kaivon, mutta sitä ei nyt sitten ole. Kaivo on vain matala lautarakennelma ja luukku kaivonrenkaiden päällä. Niin huomaamaton, että siihen voi vahingossa astua päälle. Kaikenlisäksi se voi olla laho.
Kertoisinko lapsille selkäpiitä karmivia näkkitarinoita, jotta pysyisivät kaukana kaivosta. Varmasti olisi mielikuvitusta rikastavampaa pysyä perinteessä ja elvyttää sitä. Vaan eipä taida mennä läpi turvallisuussuunnitelmassa. On laitettava kelta-mustaa muovinauhaa, joka ilmaisee vaaran. Helppoa ja kätevää, mutta ei yhtään ravintoa mielikuvitukselle.
Muuten, tuo näkkiperinne kuuluu aika puhtaasti länsisuomalaiseen kansanperinteeseen. Kyselin aikoinaan itäsuomalaisilta opiskelijakavereilta näkistä. He eivät olleet koskaan kuulletkaan näkistä.
Tulipas palautetta itäsuomesta: "Kyllä tunnetaan näkkitarinat". ☝😃
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti